Heti kun ollaan lähdössä, jonnekin
piirretään lähtöviiva.
Ainakin kuvitellaan, että
siinä se on. Ja onhan se.
Kuoromatkalla se piirretään
linja-auton oveen, sen alustaan, sellaisen metallisen, avatessa ulostyöntyvän,
astinlaudan ulkoreunaan.
Maailma on
täynnä viivakirjoitusta.
Kautta
aikain on oltu lähdössä. On lähdetty, tehty lähtöä, menty, jonnekin, saman
asian perässä juosten, tai kilpajuosten, joskus harvoin tasapainoisestikin
edeten, suuntaan, jossa eteneminen olisi niinkin oikeaan johdattavaa, että
tasapaino ei järkkyisi harha-askelien levottoman epämääräisistä
kuvioista.
Hurraa, luonto saattaa
silloin huutaa, ja huutaakin siinä, mikä ihmistä kannattavana tapahtumien
kulkuna sillä hetkellä kannustaa eteenpäin.
Jostakin
kuuluu pilkkaavia ja halventavia huudahduksia.
Luonto ja
maailmassa kaikki se, mikä sen ilmentymisessä, sillä hetkellä ja hetkellisesti,
pyrkii pettämään, kaatamaan sen, joka sen tietoisuuden piirissä kulkee.
Tietoisuuden tai tiedostamattoman, aivan sama kuule, kuuluu, kun joku
valehtelee lentohiekan olevan pintaa puiston hiekkatiellä, tai hiekkalaatikon, jotakin noin vain avonaista tilaa.
Arsenaali
väittämistä, että sitä se on, tai olisi, aivan kenelle tahansa. Hiekka ja se
hiekkalaatikko, vaikka kaikessa näkyy jalanjälkiä, ja pinnan jakautumista aivan
erityisiin muotoihin ja muotojen osiin.
Pinta
huipentuu verkostoiksi, maan ja taivaan välissä, koska maa ilman taivasta on
yhtä hedelmätön kuin planeetta ilman ilmakehää, huudahtaa lintujen kuoro,
uhanalaisten lajien tuntomerkeillä rengastettuna, ihmisten kanssa, samassa
ajolähdössä.
Lähtöviivakirjoitus aukeaa.
Kuvataide tunnissa.
Totuus,
todenpuhuminen, ne on leimattu torvipäiden asiaksi, usein punaisella ja
mustalla, toisinaan sinisellä, joskus vihreälläkin, keltaisella, oranssilla ja
muillakin väreillä hyllytettävien asioiden listalle.
Tämä kyllä
ymmärretään, kahvipöydissä, olutlasien ääressä ja ravintoloissa, että
kentällinen kuvataidetta on jotakin, missä ei koskaan, ei muka milloinkaan ole
epäaitoutta, ei minkäänlaista vilppiä tai kusetusta.
Ja totta
siis onkin, jos, että, se totisesti sitä olisi, jos se kerran sitä on.
Siis,
mitä?
Hörisee
korvat ja keskeytyy puhe, jota kutsutaan hörinäksi. Jatkaen heti, kun edellinen
yhtyy nykyiseen, ja juu, juu, niin, niin... mutta… …ehditään onneksi juuri ja
juuri sanoa, kun starttipistooli ilmoittaa, että sekuntikello antaa jokaiselle
sekunnin murto-osan aikaa sanoa jotakin ennen toista, yllään puhujan paita,
solmio, kampaus tai sopivan paksut silmälasit.
Että ehtisi
saada sanottua.
Varmuuden
vuoksi vihollisen varalta, opetetaan sotilaita sähköttämään 80 merkkiä
minuutissa ja lukemaan oheiskirjallisuus kuin yhtenä palikkana.
Vasara! Huutaa suurin
anastaja ja nopein hitaiden syöjä, joka kuvittelee, ettei nopeita muka koskaan,
ei muka missään vaiheessa, syötäisi, ja ettei vasaralla uhkaileva muka missään
vaiheessa saisi voimakeinojen käyttäjiä niskaansa.
Vasara!
Kuuluu kuitenkin taas uhkaavasti lausuttu iskulause. Ikäänkuin vasara olisi
siinä nyt sitten enemmänkin murha-ase kuin työkalu, jonka avulla voi rakentaa
ihan kelvollistakin rakennuskantaa.
Oikoa,
korjata, uudistaa, ei niinkään erityisesti juuri runnoa, murhata tai
vain uhkailla, heilutusliikkein raivata tilaa itseään ja omaa
liike-ryhmä-kantaansa varten.
Pieni Tauko
...
Viivat ja
viivakirjoitukset.
Aivan liian
usein media-turpaduurin, sijoituskerroin- ja titteli-turpaduurin kautta, ja
näiden suojelurahoittamana.
Katsokaahan.
Varmuuden vuoksi. Jotta sitten, niin, mitä sitten?
Älkää luulko
että tunnissa kaikki selviää.
Mutta kaikki
on selvää.
Ennen tuntia
oli lukuisia muita tunteja. Sen jälkeen ja seuraavan vuoden aikana, karkaavia
vuosia lukuun ottamatta, aivan yhtä paljon kuin edellisenäkin vuonna.
Yllätys-hi-hii.
Jääkaudenhistorian tunnilla, samaan aikaan ne, jotka sellaista mittaluokkaa
olevan oppitunnin aikana sattuvat nostamaan silmänsä kohti sitä, mikä heidän
eteensä kuvataan mielettömän korkeana 3 kilometrin korkuisena jäämassana,
arvelevat nyt hämmästellen, miksei jääkautta taaskaan oteta huomioon ajan
jaksottamisen kysymyksissä.
Ei oteta
huomioon. Ei oteta niin, vaikka kalliot on uurrettu, vaikka Kivipäiden,
Pohjakivien, Kalliorintalaulajien ja muiden sellaisten sukunimiylpeyksien
ylpeys menettää painoarvonsa kun maapallon voimakoneisto haluaa puhua, haluaa,
tai puhuu tottumuksesta, lainkirjoituksen luontoon asti ulottuvasta
järjestyksestä ja sen muodosta ihmiskunnan alati nopeamman geo-logistiikan,
tekno-tamburiini-rimpuilu-miehen ja ego-loki-kirjallisuuden
pallottelussa.
Kuvataide vapaaksi, iskee
iskulause, ikään kuin taide olisi jotakin muuta kuin vapaata.
Varsinkin
Vapaan Taidekoulun opettajakunta naurahtaa hermostuneesti, kun heiltä kysytään
syytä siihen, miksi heidän oppilaistaan niin monet ovat rampoja ja kulkevat
kahleet käsissä ja jaloissa.
Euroopan
sirpale-toisto-länsi-ohjatut taideakatemiat kolmekymmen-kerta-kaikkisen
maneerisesti toistavat helposti päälle jäävää, samaa, yhä jatkuvaa
varsinkin maailmansotien jälkeisten aikojen poikkeuksellisen törpelömäistä
kulttuurishokkia.
Kuvataide vapaaksi, iskee
iskulause.
Pieni tauko
...
Linnut visertelevät
puiden oksilla ja miljardikoneisto paisuu kohti kymmenettä miljardia, kaivaten
järjestystä enemmän kuin koskaan.
Maapallo
huokailee eläin- ja kasvikunnan valituksien määrästä.
Ihminen ei
tottele järjestystä vaan ihailee kapinaa ja vastarintaa yli kaiken, valittaa
tonnikala, tuo merien niukkasanainen atleetti.
Urheilija
oppi jo kauan sitten, että urheilu ilman sääntöjä olisi silkkaa sotaa,
jonkinlaista suurempaakin kusetusta, reisille menoa ja hirvittävää
biomekaanisen lukkiutunutta yliajoa viha-pakokauhu-biokoneen ja koko sen
eläimellisyyden voimalla.
Siis urheilu, ilman
sääntöjä.
Entä taide
ilman sääntöjä?
Kun kaikki
on lainalaista ja kaikessa on sääntönsä.
Vapaapudotuksessa on sääntöjä,
inprovisaatiossa, tuhoamisessa, luomisessa. Lainalaisuudet määrittävät myös
sodan ja rakkauden ilmentymisen ja toteutumisen kulkuja, talouden ja
taiteenkin.
Vapaa, lisätään varmuuden
vuoksi kaikkiin vallalla oleviin huippu-kirjoitetuksi maksettuihin teksteihin,
jotta kaikki ymmärtäisivät varmasti olla sellaisia asiantuntijoita
kyseenalaistamatta, ja sellaiset asiantuntijat toinen toistaan pelottavampia ja
peloissaan.
Huh huh, huudahtaa
toimittaja, kun keihäänheittäjätohtoriksi palkittu urheilija ampuu
jousipyssyllä myrkkynuolen parin kolleegaansa kylkeen ja yhden
juomavesi-automaattiin ja sen kyljestä läpi.
Huh-huh.
Tämä
suurteko.
Ja jo niin
nuorena.
Kestättekö vielä?
Kestäkää. Kestäkää vielä.
Apu on
tulossa. Te olette apuvoimat. Te olette apu itsellenne ja toisillenne.
Kestäkää...
vielä.
Ilmakirjoitusta ja
ilmakitaraa.
Piirtäkää
eteenne palkintokala kaikessa isokokoisuudessa, niin teitä pidetään
kalamiehenä. Ja totta onkin että kalamies on opportunisti.
Entä se,
joka vasara kädessä yrittää lamauttaa mielipiteenvaihtelun yli yrittävää
tosiasioista puhumista.
Entä se,
joka lähes kaikkia kutsuu varmuuden vuoksi mahdollisimman halveksivasti
kalanruuaksi, melkoisen uhkaavasti kenties-minä-ennustan-kohta-teitä-sohimiseen
valmiin ilmehdinnän turvin ja senkaltaisen keinottelun päällekäymisenä.
Maalatkaa sanoin, kuinka
sanoinkuvaamattoman hienoa on se, mikä on hienoa, kuinka vaikuttavaa se mikä
vaikuttaa.
Eikä vain
sillä tavalla, että sitä heti tarvitsee pyyhkiä pois mielestä tai
tietoisuudesta.
Jotakin, ja joksikin,
vaikuttavammaksi siis olkoon ymmärretty vaikuttava, jopa niinkin ihmeellisellä
tavalla, ettei haluaisi nähdä sen vaikutukselle loppua, ei edes kauaksi
ulottuvien äärien kohdalla.
Te rakkaat
ihmismiljardit.
Kulttuuri
leviää ympärille jo niin kuin vesi taivaalta palaa maan piiriin, veden, ilman,
tulen ja maan piiriin, nanoteknologian, sähkön, muovin, teräsbetonin,
vaahtokumin, mikroaaltojen ja älykankaan, ja niinkuin myös kaikkeudellisen
maailman materiaalin ja energian piiriin, ja sen liiton kunniaksi pystytetyn
taivaankappaleen pinnalle.
Voi kuinka
mustavalkoista, epäilee joku hätäisesti, koska arvelee kohta muodon paljastavan
jotakin, joka ei ole muodissa, tai jotakin, johon ei ole varojaan tai uraansa
sijoittanut.
Muodossa, äärimmilleen
viety pelkistys ilman pienintäkään virhettä, sellaisena, pallon pinnalla
tapahtuvana valon ja varjon kokonaisesityksenä. Siinä on teille suurta
mustavalkoisuutta. Siinä, pelkistyneimmässä ilmiasussaan, ainoastaan valkoinen
ja musta maalautuu paljastamaan sitä, mihin valo osuu, ja mistä asti varjo
alkaa olla voimakkaampaa kuin valo.
Pieni tauko
...
Värit.
Mikä saattoi
tehdä mestarien töistä sellaisia, että niissä väri, saattoi sanoa jotakin
sellaista ja sellaisella nopeudella, että sen sanominen näytti olevan samaan
aikaan hidasta toistoa ja nopeaa välittömyyttä?
Nopea ja
samanaikaisesti hidas, ei erityisesti syö juuri nopeaa tai hidasta.
Nopea ja
samanaikaisesti hidas elää ja pyrkii antamaan elämälle tilaa, kaikille, jotka
kykenevät yhdistymään sellaiseen vuorovaikutukseen.
Mutta...
kuka muka kykenisi?
Vaikka ei
lapsi näin kysy.
Lapsi mielummin
kuuntelee ja tekee eron asioiden välille, ja kertoo sitten, kuinka
ihmeellisellä tavalla maailmassa mikä milloinkin ottaa juuri hänen olemisessaan
muotonsa.
”Mutta kun
pitää kysyä".
"Tunnissa ei kaikkea ehdi selittää.”
tietävät jotkut sanoa.
"Älä
selitä!" Ja muita vuorosanoja monivihaisena sijoituskertoimien muutoksien
paineissa.
Mutta... kun
on niin vaikea puhua ihmismiljardin kieltä.
Sähkötyksen
muodossa, tekstiviesti keskeyttää äänimaailman tiivistymisen viimeisimmän sanan
ympärille, ja sen sanojien ympärille leviämisessä viipymiseen,
kuoroharjoituksia kohti, linja-auton ollessa viittä vajaa puolitäysi, täysi,
lähtöviivalle, ohituskaistalle tai jo taukopaikalle laittautunut.
Kuoro.
Mitä hienoin
keksintö taiteen kentällä ja kuitenkin soolo, yksittäinen melodia hädän
hetkellä, soolo oikeassa paikassa, oikealla hetkellä, oikeanlaisena, oikean
esittäjän esittämänä, oikean yleisön, oikean mielentilan, ja näin olemmekin jo
harvoin täysin oikeassa, ja siksi taide parhaimmillaan hämmentää ja ihastuttaa,
koska se on sitä niin lähellä.
Kuorolaulu.
Siinä on
voimistumista ennen hädän hetkeä ja hädän hetkellä, se mikä antaa voimallaan
tukea ja turvaa.
Ihmeellinen
maailma.
Sen
kuvaaminen on hämmentävää jopa sille, joka sellaisessa joskus saattaa onnistua,
tai, hämmentävää juuri ennen sitä tai sen jälkeen.
Paremminkin
niin, sen hetkellisen tilan ja tilanteen ympärillä.
Lukutaito.
Kuvanlukutaito.
Miksi
ihmeessä kuvanlukutaito? Sanoja luetaan ja kuvia katsotaan.
Kuvan
katselun taito, minä väitän. Nyt, ja viimein, ja tässäkin kaiken aikaa.
Sitten
pyörähdän kantomatkan ulottumattomiin, minne syksyllä tuuli laukaisee
starttipistoolinsa, ja kellanvihreät lehdet kieppuvat ohitseni ja teidänkin
ohitsenne, niin ensimmäisellä kerralla, kuin aina harvakseltaan toistuen,
hetkellisesti, kuin sata bussilastillista kaiken kansan laulukuoroja.
Taivaalla on tilaa,
keinuvat lehdet, ja kuorot aavistuksen verran violettiin murtuvaisina.
Taivaalla on
tilaa, ne ehtivät juuri ja juuri sanoa.
Sitten maan
vetovoima saa lehdet ensimmäistä kertaa koskettamaan sitä, mikä ilman puun
välittävää kättä ja käsivartta, vaikuttaa vieraalta, ja kuitenkin
luonnolliselta, ja niin yhteensopivalta, ja niinkuin niiltä itseltään, kun ne
kuitenkin olivat juuri maan ja puun kautta ponnistuneena esille työntyneet.
Aika on tila, joka on
suhteellisen luontoista, osataan jo tuhatkinvarmasti sanoa.
Mutta minä
sanon, että se, varsinkin se juuri kertoo maailman lainalaisuudesta. Siitä ja
yhdenmukaisuudesta. Siitä, kuinka kaikki on kiinni yhdestä ja samasta. Ja
kuinka tuo yksi ja sama, ei ole mitä tahansa, vaan jotakin aivan tietynlaista,
sellaista, eikä siis muuta.
Siksi
juuri syksyllä aika on sellaista, mitä se ei ole kesällä, ja ehkä myös siksi
mielikin pyytää itseään anteeksi kulkiessaan kellanvihreiden lehti- ja
lehdistökuurojen alla.
Mielenkiintoista. Hmmm…
niin mielenkiintoista!
Älkää
unohtuko itseenne.
Syksyllä
moni siitä, mikä kesällä on värikästä ja valoisaa, muuttuu yltiöpäisen
viimeiseen asti venytetyksi.
Eikä tämä
vielä ole sen mielenkiintoisempaa kuin talven kyky jäädyttää neste, elämän
neste tai vesi ja vesiestekin, tai vesitetty, vedenvarainen, ilman eristeitä,
tämä kaikki, ja muutenkin kuin vain olemalla mielenkiintoista.
Mutta, kuka lukee
tällaista maisemaa?
Ihmiskunta
on täynnä bussikuskeja, jotka ympäri vuoden säästä piittaamatta ajavat
linja-autojaan. Juuri heidän ansiostaan, karttakirjojen muuttuva viivakirjoitus
pysyy ilmaisukykyisenä, mutta ainoastaan kuoro ja muut matkaa tekevät voivat
tällä tehdä sitä, mitä sen avulla tehtävissä on.
Ikkunaa
valaisee ulkoa tuleva valo, jos ei sitten sisältä tuleva, silloin kun ulkona
varjo muuttuu valoa voimakkaammaksi.
Ikkunan
valaisee myös se, että seinän ja katon pinta on rakennettu sellaiseksi, että
koko pinta ei olisi läpinäkyvää, vaan läpinäkyvää ainoastaan sopiviksi
katsotuissa paikoissa.
Pieni tauko
...
Älkää pelätkö tunnin
sisään puristuneita sanoja.
Se mitä
tunnissa ehtii sanoa, ei voi olla sellaista, mikä ei tulisi sanotuksi myös
tunnin ulkopuolella. Ei sellaista, mikä ei olisi tunnin ulkopuolella
korjattavissa tai paikattavissa, jos aika sitten on jopa niinkin suhteellista,
ettei sen kautta, voi kesken kaiken sanoutua irti sellaisesta, minkä olemisen
ja ilmenemisen kuvaajana, sen on määrä toimia.
Mutta,
pelätkää silti, aina kuvataiteen ollessa kyseessä, että puhutte tuhat kertaa
nopeampaa, huonommin tai ehkä enemmän kuin olisi parasta.
Pelätkää ja voittakaa pelkonne ja epäonnistumisien massiivinen
häpeä.
Tai kuka
tietää, jos eivät pöllöt edes linnuista viisaimpina osaa sanoa muuta kuin
huhuu, ja kun viisaatkin sanat voidaan valjastaa kaikkea muuta kuin
viisaasti.
Amerikan
punarintarastas äänitti nauhalle teoksen ´huhuu´, kaukana
Pohjois-Amerikan leutojen lehtimetsien kätköissä, tai paremminkin, niistä
nopeasti tulikuumiksi yltyvien, lehdistö-studio-matriisi-biotyyppien
sisuskaluissa.
Räkättirastas kuunteli teoksen stereoistaan, ja teki sitten Lapin kätköissä
Euroopan erään pohjoisimmista reunaviisuistaan vastatakseen kuulemaansa.
Nimeksi se antoi sille ´huu-hu-huu´.
Kuinka
silloin alkoikaan levitä tulkintoja näistä viisauksista metsiin ja metsien
ulkopuolelle?
Se on jo
tarina, jonka kertominen vaatii oman tuntinsa. Tarinasta liikkumattoman kuvan tekeminen jo satakin tuntia siinä, missä
sanallistaminen vain muutaman. Tarinan läpikäyminen kuuntelemalla voidaan siis toteuttaa jo edellä mainitun yhden tunnin aikana. Kun sitten taas tarinan läpikäyminen kuvasta
katsottuna, ei vaadi välttämättä kuin pelkkiä tuntien tuhannesosia.
