torstai 9. lokakuuta 2014

Pitkä triangeli

Näen unta ihmisistä eri puolilla. 
Vaihdan puolta useamman kerran. 
Yritän tosissani 
uida ja kävellä. 
Istun ja lähetän rakkauttani. 
Kuvittelen sen kirjeeseen. 
Puhun puusta ja ihmisestä, 
en vieläkään sinulle. 

Saarnaan itselleni nälkää ja janoa. 
Kiihdytän itseni lähtövalmiiksi, 
melkein siellä 
ja kuitenkin samassa paikassa. 

Saarnaan kaiken sopivuudesta, 
kaiken sopimisesta sanoin. 

Olen hyväntahtoinen. 
En kiiruhda iltaani. 
Raskaana otan sen vastaan 
vielä kun on valoisaa. 

En näe enää puita, 
linnutkin koneellista musiikkia. 
Nälkäni jyrsii seinää, 
silmäni seinänviereistä hämärää.

- | / - | / -
       
Puhelimeni lataan vaihtovirrassa, 
pääni avainten kilinässä, 
liikkumatta, annan avainten kilistä, 
kukin kantakoon omaa viisauttaan. 
Mitä siitä jos linnut lentävät, 
jos patsaat eivät liiku. 

Tanssiminen on liikekantaa. 
Ei saa astua kenenkään varpaille. 
Ei saa rikkoa ketään. 

Kun paritanssit, jos ei toisikseen muutu, 
kalliokin murenee hiekaksi, 
hiekkamaaksi. 
Horisontti aallossa, 
rantaudumme. 
Todellisuus välillemme, 
kauttaaltaan tai kauttamme.

Kaiken se kestää, 
kaikki se 
nimeämässä voimansa suurempaan liikkeeseen. 

Kerrot paljon. Kuinka nimeä saadaan. 
En vain usko sinua, 
siellä horisontin takana, 
puhutaan toisin, ylösalaisin tai eri tavalla, 
Mistä sitä silloin voi tietää. 

Ympyrää myötä kuin pyhää. 
Rukousta luetaan monin kääntein, 
kääntäjän työtä ei aina. 

Ehkä päästän irti. 
Alan tehdä työtä kuin omaani. 

Kun tekee työtä omalla mitallaan, 
ei ylistä sitä nimellään. 
Sen pituinen se, 
niin kuin saduissa.

- | / - | / -

On vaikea puhua oikealla hetkellä, 
muuttaa vilkuilu katseeksi.

Elekieltä, tuhatkieltä, huonosti seisovaa aaltoliikettä. 

Joku hirnuu lähistöllä, elämää on vielä, 
vielä, vieläkin, ei saa unohtaa, ei saa ei, 
kuinka sopivasti kaikki kääntyykään. 
Teidän täytyy huomata se. 

Teille tehdään lauluja, iltasatuja, musiikkia. 

Pöytä on siivottava, 
juomia juotava, 
puheet pidetään, se on totta. 

Puheen jälkeen elämä kampeaa kuulijaa kuin itsestään, 
sanattakin, 
se lähettää sinne 
minne matkallakin, 
ja menossakin, 
mitataan kullekin mitä irtoaa mukaan,  
pelkoa voitettavaksi, voittoja, tappioita, 
kaikkea ylittämistä varten. 

Uudestisyntyjää ympäröi periksiantamattomuus. 
Antaa synnylle uudelleen periksi, 
ympäröidä viiva pisteestä ympyräksi, 
ympyrästä siirtyä takaisin viivaan. 
Loppua on jatkettava, 
kunnes loppu saapuu ajallaan. 

Monet totuudet puetaan pisteeksi. 
Tekisi mieli käpertyä, 
kääriytyä kokoon, 
käpertyä itseensä kuin pisteeseen. 
Mihin lauseeseen itsensä pistäisi. 
Itsensä pistelyä ei ole helppo lopettaa, 
mutta laajentua, 
se vasta vaikeaa onkin.

Ympyrä hämmentää kieltä. 
Kieli on olevaisen alainen, 
Ympäröivä todellisuus, 
osittain tässä, 
osittain täällä, 
kappaleen verran elämää 
ja syntyy piste. 

Entä sitten, mitä sitten ja silti on jatkettava. 

Helpointa on taipua kuin pilkku. 
Mikä pilkku? Mikä pilkku? 

Auringonpilkku, 
valon pilkahdus, 
ajan sovittaja ennen kotiinlähtöä, 
syvää huuhtoutuneen unta. 

Pilkunviilaaja hioo pilkkua pisteeksi, 
pilkkaaja kääntyy ylösalaisin lainausmerkeiksi, 
pyhä ympäröi pilkun, 
asettaa sen liikkeelle väljät rajat. 
Pilkun jälkeen 
sanavirta, 
tarkentavana 
mutta selittämässä. 

Alku, 
siellä se oli, 
oli aivan varmasti, 
tai sitten, ei ole mitään, 
mitä selittää. 

Mutta selitetään silti. 
Kaikki on kiinni alusta, 
alusta, ja miksei kai lopustakin,
välistäkin, sanotaan,
kun kesken kaiken 
alkaa ihminen puhua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.