Väärä paperi

Oli iltapäivä, ja eräässä pienehkössä kaupungissa ihmisiä liikuskeli kaduilla. Katuja oli useampia. Monet niistä kulkivat keskustan halki, mutta yhdessä niistä, ja tietyssä kohtaa sitä, autot joutuivat ahtautumaan normaalia ajoväylää kapeammalle kaistalle. 

   Syy tähän löytyi kadun toiselta laidalta. Siellä oli rakennuksen kylkeen isketty julkisivuremontti. 

   Julkisivuremontti, tai sitten, kyseistä rakennusta osittain koskeva uudisrakentamisen työmaa. Jompikumpi sen oli oltava. Ainakin jos kysyttiin yhdeltä Jänikseltä ja toiselta Pöllöltä. 

Yleisesti ottaen, mitä käsitteisiin ja tiedon asioihin tuli, rakennuspäällikkö Naakka sen sijaan arvioi, että maailmassa oli tässäkin asiassa kahdenlaisia ihmisiä. Oli niitä, jotka tiesivät, ja niitä, jotka tiesivät vasta sen jälkeen. Rakennuspäällikkö kuului jälkimmäisiin. Toisinaan, totta kai, se kyllä söikin miestä, mutta lohtuakin oli. Jos nyt sitten vasta sen jälkeen, niin useimmiten Naakka kuitenkin tiesi juuri ja juuri riittävän ajoissa, eikä siis, näin ollen, edes viimeisimpänä joukosta.  
   Rakennuspäällikkö Naakka ajoi autonsa kyseisen työmaan viistoon syvennykseen, sellaiseen pieneen luiskaan, työmaa-aitojen ja työn alla olevan rakennuksen väliin.

   Naakka oli hyvällä tuulella. Se tuli ulos autosta ja alkoi tepastella pitkin pihamaata. Se nosteli jalkojaan korkealle jonkin oudon veitikkamaisen rytmitajun mukaisesti. Työlään näköistä vaappumista. Ainakaan se ei halunnut näyttää siltä, joka istui ison osan työpäivästään lähellä kahvinkettimen höyryjä ja pulla-kätköä. 

   Toinen temppu, minkä Naakka osasi, oli käsivarsien laajakaarinen ojentelu, sekä liikkeessä että paikallaan seisten. Tässä oli kai sitten pyrkimyksenä luoda eräänlainen mielikuva jostakin rennolla tavalla reippaasta.
   Edellisten taipumusten lisäksi oli huomattu sellainenkin piirre, että Naakka pysähteli sinne tänne, melkein kuin töksähdellen, löytämänsä aidan, tolpan tai tavarapinon ääreen, sellaisiin aivan mielettömiin nojailu-asentoihin. Näissä nojailu-asennoissa se vilkuili ja vilkutteli silmiään, jos ei sitten puhelimeen puhuessa pitänyt niitä kiinni ja suutansa tötteröllä tai mutrussa. 

   Näin Naakka liikkui työmaalla. Nytkin se liikkui niin ja kulkiessaan se katseli aika ajoin yläviistoon muutamaa kerrosta ylempänä telinehissin luona häärääviä rakennusmiehiä. 

   Naakka oli juuri keksimässä mitä huudahtaisi miehille, kun hän kuuli takaansa jarrujen ja autonpyörien vinkunaa.

   Musta ja uudenmallinen city-maasturi-BMV, yksi näitä tarran, hiuslakkapullon ja karamellin sekoitukselta näyttäviä ajopelejä pysähtyi Naakan auton taakse. Ulos pomppasivat Jänis ja Pöllö. 

   Jänis oli hetkeä aiemmin ampaissut Pöllön luo, ja kuuntelematta vastaväitteitä napannut mukaansa, sanoen, että nyt työmaa-asiasta otettiin selko.  

   Ainakin markkina-hypetyksen mukaan, Jänis johti reippaassakin kasvu-suunnassa olevaa erästä keskisuuren yrityksen tuote-projektia YesBox. Kaikki odottivat, että se olisi tuottoisa ja lyhytikäinen, jos nyt ei yksinomaan pelkkä vedätys, niin ainakin jonkinlainen ovelan hämärä sijoitushanke. Pöllö sen sijaan oli vaurastunut kiinteistöalalla. 

   Kolme rakennusmiestä, Kärppä, Rusakko ja Talitiainen, katselivat ylhäällä kolmannessa kerroksessa jokseenkin pettyneen ja loukatun näköisinä varsinkin kahta viimeisintä tulijaa. 

   "Mitä nuo täällä tekivät?", heidän ilmeensä tuntuivat happamina kysyvän.

   Mutta kuinka ollakaan. He päättivätkin sitten, kuin taikaiskusta, ja kaikki yhtenä joukkona, tulla ehkä päinvastoin hyvällekin tuulelle. Ei voinut tietää. Se saattaisi auttaa enemmän kuin pelkkä jurottaminen. 

   Hyvälle mielelle tulemisesta etukäteen päättäminen oli riskialtista peliä, mutta välillä se kannatti. Näytti siltä, että tällä kertaa kyseessä oli klassikko tapaus, 50-50.

   Naakka sen sijaan, nähtyään, että ketä sieltä oikein oli tulossa, pelästyi ja aavisteli pahinta. Hänelle ei kyllä mitään hyvää ollut tässä tuloillaan. Mutta mitään ei kai ollut tehtävissä? Hän nieleskeli tätä uhkaavaa ajatusta pois päästään, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

   Tuskin vilkaisten Naakkaa, sen enempää kuin mitään muutakaan, Jänis sanoi jo hyvän matkan päästä, ihailtavan kuuluvalla äänellä: 

   - ”No niin. Siinähän se. Eipä karata minnekään. Katsohan Pöllö, kun yrittää livahtaa, iso mies, no mitä, terve, terve, kuinka sujuu. No, oikein hyvä, kuulehan. Juu, ihan lepo, ei tässä nyt, toki, tässä vaan. Katso, tovereiden kesken. Aijai, nyt tarvitaan kipeästi saumatonta yhteistyötä…” Jänis kailotti menemään, kuin olisi ollut Karaoke-baarissa vetämässä yhtä vakio biiseistään.

   - ”Saat nyt samalla kertaa kuulla kaiken, herra Naakka.”, se huusi äänessään riemua ja jotakin kuritonta sekasortoa. 

   Kärpän, Rusakon ja Talitiaisen yhteinen liikekanta oli samassa muuttunut eräänlaiseksi tupakointi-tauon näköiseksi vaivihkaisen paikallaan pysymisen hienosäätämiseksi, vaikka saattoihan olla, että se oli etupäässä nimenomaan alhaalla olevan sananvaihdon seuraamista.

   Jänis ei kuitenkaan jatkanut. Se piti viekastelulta vaikuttavan tauon, eikä hetkeen sanonut mitään, katseli vain Naakkaa, ja antoi toisen odottaa itseään. 

   Jänis käänsi päätään ilmiömäisen hidastetuin liikkein sivusuuntiin, kuin koetellakseen toisen kärsivällisyys-tilaa. Lopulta se kuitenkin jatkoi ja vauhkosi: 

   - ”Meillä on ongelma.” 

   Pöllö puolestaan katsoa tapitti koko ajan Naakkaa silmiin, joka siitä kiusaantuneena yritti omalta osaltaan olla katsomatta Pöllöä, niin kuin myös oikeastaan Jänistäkin. Pöllö vilkaisi pari kertaa ylös, ja yritti hahmottaa, mitä joiltakin osin näkyvissä olevat rakennusmiehet olivat siellä oikein tekemässä. Alas kuului pientä puhinaa ja hiljaista satunnaisen sanan vaihtoa. Hetkittäin rakennusmiehet joutuivat kuitenkin hillitsemään omaa ilmaisuvoimaansa kuullakseen senkin osan alhaalla käytävästä keskustelusta, jota heidän rakennusmestarinsa yritti vaimentaa kuulumattomaksi, puhumalla alaspäin, ja niin hiljaisella äänellä, kuin hänen kaltaiselleen takuuvarman reippaalle ja rehelliselle, aikaansaavalle ja työtätekevälle miehelle, hiljaa puhuminen oli vain ikinä mahdollista.

   - ”Puolassa ne tekevät kuulkaas miljoonakaupat kolmessa minuutissa. Ei heti uskoisi! Eräs hyvistä ystävistäni oli siellä. Ihan otti aikaa ja kaikkea. Se oli kuulemma jonkinlainen Puolan ennätys. Tiesittekö muuten sitä?", kysyi Pöllö silloin yhtäkkiä. 

   Jänis päästi suustaan omintakeisen ja iloisen vihellyksen, Pöllön puheille tai mille nyt sitten, jos ei sille. 

   Pöllö sen sijaan katseli Naakkaa, joka alkoi keinahdella puolelta toiselle, suu jonkinlaisessa hymyn tapaisessa irvistyksessä.

   Rakennuspäälliköstä tuntui, että jotakin piti sanoa, ja niin se sai sanottua seuraavanlaisen lausekokonaisuuden: 

   - ”Aaa, niin, joo, jaa-a, katsos, ahaa, hmm…”

   - ”Sitten se... sekin, se yksi lauloi tämän... Cris… sen laulun, tämän, mikäs se nyt oli se... tämä, the road… The road to hell, niin, katsos tämä This-is-the-roaad-too-heell Cris joku, Cris, kyllä tiedät…”, parkui Jänis pätkän vanhaksi kulahtanutta yhden hitin ihme-muusikon luomaa kertosäettä Jäniksen äänialalle aivan liian matalalta ja melkoisen rumasti englannin kieltä ääntäen.

   Sitten se lopetti, heilautti kätensä yhteen, ja oli kuin ehkä se olisi nyt jo alkanut taputtaa siinä itselleen tai kappaleelle. 

   - "Niin, sano nyt toki..." Tuntuivat näiden yllätys-vierailijoiden ilmeet sanovan Naakalle tämän edessä, ennen kuin repesivät hyvin täsmälliseen ja lyhyen häiritsevään, huvittuneisuuden, rykimisen ja yskinnän, minkä lie puuskan aineellistumiksi. 

   Naakka ei pitänyt ollenkaan tällaisista esityksistä, tai oikeastaan roolistaan esitysten kohteena, mutta naurahteli siitäkin huolimatta, hermostuneesti, ja todellakin mahdollisimman alaspäin, nyt jo melkoisen kumaran turvin. 

   Entäpä Jäniksen ilme? 

   Oli usein kohtalaisen epämiellyttävää katsella Jäniksen ilmeitä, perusilmettä lukuunottamatta. Kun Jänis nauroi, oli tämä jotakin, melko lailla kamalaa katseltavaa. Sen takia Pöllö ei usein katsonutkaan Jänistä suoraan kasvoihin. Nytkin se lähinnä katseli koko ajan Naakkaa vuoroin silmiin ja vuoroin silmien väliin.

   Naakka sen sijaan vääntyili joka suuntaan kasvoiltaan, kun ei olisi halunnut nähdä sen enempää Jänistä, kuin ei Pöllöäkään siinä edessään.

   Naakan iho alkoi heijastaa valoa hiestä märkänä. Myös selästä ja vatsasta, kylkiä myöten, alkoi nyt piinaavasti kutista. 

   - ”Rakennusmestari Naakka, Herra Naakka! Te olettekin naistenmiehiä, turha kieltää, varmasti olette, sen näkee teidän poskistanne. Niin juuri, teidän poskistanne. Niissä on naistenmiehen tunnusmerkit, tässä näin.” Ja Jänis nosti kätensä nipistävään otteeseen, jota se heilutti Naakan kasvojen edessä, 15 senttimetrin päässä, samalla, kun se irvisteli kaiken aikaa jokseenkin kai hymyillen, hampaat paljaina ja silmät sirrissä.

   - ”Mitä sanotte tuosta pupujussista? No, tuosta noin. No! Tuosta, joka nyt keinuttaa itseään tuolla kadun toisella puolen? Oho, mitä?!? Ai niinkö, mitä? Melkoinen pupuliini, melkoinen pupu-pupuliini, mikä ilmestys, mikä heiluva pupuliini, mikä pupu. Älkää sanoko, ettäkö, ettäkö, älkää sanoko, mikä naistenmies, mikä sika, Naakka voi Naakka, aijai, minkälainen sika te olettekaan.” ulvoi Jänis ja heilutti hilpeän tuomitsevasti päätään puolelta toiselle, iskien väliin kahtakin silmää yhtä aikaa. 

   Naakka hikoili ja kiemurteli. Sen teki mieli vähät välittää mistään ja kadota jonnekin kauas, ja pian. Mutta ei voinut. Naakka ei millään pärjännyt sille kauheudelle, mikä Jäniksen kasvoilla oli, eikä muutenkaan oikein tiennyt mitä sellaisestakin tulisi näiden epämääräisten talousmiesten kanssa. 

   Ja sitten, oli vielä aikoinaan sekin vahinko päässyt tapahtumaan, että he olivat eräänä päivänä juoneet samaisella terassilla kaksikin tuoppia olutta! Kaksikin tuoppia! Kaikki kolme ja muutama muu. Ai että. Se oli ollut virhe. Aijai, paha virhe, totta kai. Silloinkin se oli tuntunut siltä. Siitä oli jo vuosikausia, mutta tuntui että se vielä kuin jotakin merkitsisi. 

   - ”Niin, nn.. …iiin, oo... ahaaaa... ...aaa, joooo. . ooo, nnnn, iiin, tuota”, sai Naakka sanottua ja samaan aikaan koitti pienen pienesti viittoilla ylöspäin niinkuin samalla myös auliisti ja nöyrästi näyttää kelloaan toisessa ranteessa. 

   - ”Älä nyt, mitä nyt. No. Onko muka hätätilanne? Älä nyt. Ei kato mitään hätää." 
   - "Katsopa. Tässä. Ei. Katso nyt.” Ja Jänis otti Naakkaa kädestä ja lähti viemään kohti seinustaa, samaan aikaan, kun se otti taskustaan jonkinlaisen taitetun paperin. 

   - ”No, katso tuossa. Mustaa valkoisella. No mitä? Lukeeko siinä, että Julkisivuremontti? Ei lue. Eihän. Ei niin. Ei lue. No lukeeko siinä, että saneeraus, lukeeko? Ei lue. Ei. No… Luulitte varmaan, että silloin, siinä tapauksessa, siinä on luettava, että julkisivun saneeraus. Aioitte sanoa minulle. Ettekö aikonutkin, aijai, ettekö muka. Aioitte hyvinkin. Niin. Aivan. Ei siinä lue niinkään. Ei lue, vai... mitä!?! No mitä siinä sitten lukee, mitä!?! Mitä?! Minäpä kerron. Siinä lukee rakennusta osittain koskeva uudisrakentamisen työmaa, rakennusta osittain koskeva uudisrakentamisen työmaa, niin. Niin siinä sitten lukee, nyt, **ma…lauta, niin, **ma…lauta, niin, että mitä siinä nyt oikein sitten lukee, mitä? Kerro nyt tälle Pöllölle tässä, että niin siinä lukee: Rakennusta osittain koskeva uudisrakentamisen työmaa. No, Naakka, kerro nyt!”

   Pöllö sen sijaan katseli edelleen rakennusmestaria, joka yritti nähdä tekstiä paperista, joka heilui Jäniksen käsissä. 

   Mikä paperi se nyt sitten muka oli ja mistä ihmeestä tässä oikein oli kysymys? mietti Naakka yhä kasvavan ahdistuksen vallassa.  

   - ”No niin, mitä minä sanoin. Olinko oikeassa olinko… olinko, puheli Jänis koko ajan entisestään innostuen.”

   - ”Se on väärä paperi.” sanoi Pöllö Jänikselle, ja jatkoi: ”Sen pitäisi olla vähintään yleissuunnitelmallisen tason paperi. Tuo on pelkkä havaintoesitys-tason paperi. Se on väärä paperi.”

   Jänis jähmettyi, mutta vain sekunniksi. Naakka hivuttautui kohti paperia, ottaakseen sen ja lukeakseen, mutta ei ehtinyt, ennen kuin Jänis alkoi taas liikkua, ja nyt jo ihan kuin jokin sellainen sekaisin mennyt paristolla käyvä pien-elektroninen konelaite. 
   Naakka yritti varovaisesti pyrähdellen ja pommppien ottaa paperia Jäniksen kädestä, jossa se kaiken aikaa heilui toisen elekielen vauhdittamissa villin laajakaarisissa kuvioissa. Naakka kurkotteli ja otti tukiaskeleita. Yritti toisella kädellä, sitten toisella ja yritti koko ajan saada Jänistä  huomaamaan, ettei pystynyt lukemaan paperia, ja että, voisi kyllä lukeakin sen paperin, kunhan toinen lakkaisi huitomasta sillä joka suuntaan. 

   Jänis huitoi ja huitoi, ja oli kovasti hurjistunut, kun oli kuullut, mitä Pöllö taas oli hänelle aina jotakin vastaan väittämässä. 

   Naakka tarrasi paperiin, eikä Jänis päästänyt irti. Paperi repesi kahtia. Toinen pala jäi Naakan käteen ja toinen Jänikselle. 

   Jänis heilutteli revennyttä paperinpalastaan ilmassa ja kiroili innokkaasti: 

   - ”Voi **ma…lauta. Voi **ma…lauta sentään, mitä hölmöläisiä. Mitä hölmöyttä. Mitä vajavaista sokeutta ja väärinkäytöstä. Väärä paperi. Väärä paperi. Nyt mennään kyllä syömään Pöllö. Eikö mennä Blancaan syömään. Kyllä, sinne mennään. Nyt syömään. Mitä? Pöllö, eikö mennäkin mitä?”

   Rakennusmestari Naakka seisoi siinä hiestä märkänä ja oli jo ryhtymässä paperinsa puolikkaasta lukemaan, että mitä siinä nyt oikein muka luki, kun se tajusi syrjäsilmin näkevänsä Jäniksen ja Pöllön kävelemässä pois paikalta ja kohti Jäniksen autoa, huudahdellen ja mölisten. 

   Tai siis… Jänis huudahteli mölisten, kun Pöllö sen sijaan etupäässä paljoakaan sanomatta vain käveli siinä vierellä. 

   Ylhäältä tipahteli muutamassa erässä pieniä näytteitä silppumaisessa muodossa olevaa sekalaista rakennusmateriaalia, alas katutasolle, pienen etupiha-luiskan pintaan. Talitiainen oli alkanut ylhäällä ajatuksissaan potkia rakennusjätteiden palasia kaiteiden ja betonilaatan välistä betonilaatan reunan yli. 

   Jänis ja Pöllö hyppäsivät autoon ja ajoivat pois.

   Naakka pyyhki toisella kädellä hikistä otsaansa ja kaula-aukosta höyryävän rintakehänsä ja kaulansa yhtymäkohtaa. Hetken seisottuaan hän lähti toimistoparakkiaan kohti yhä paperin puolikas toisessa kädessään. Naakasta tuntui kuin hän kelluisi jonkinlaisessa ihmeaineessa, ja että sellaisen olotilan vallassa hän kyllä lähtisi toimiston kautta kotiin. Toimiston tietokone takalukkoon, ja sitten autolle ja kotiin. Ei ollut hänen asiansa. Hän lähtisi. Totisesti, hän kyllä lähtisi. Nyt. 

   Rakennusmiehet Kärppä, Rusakko ja Talitiainen seisoskelivat vaiti. 

   - ”Naakka-Taakka”, sanoi sitten Rusakko, jokseenkin arvostelevasti. ”Taakka-Naakka”, se vielä ikään kuin tuplasi edellisen heittonsa. Nyt se jo äänsi sanat vaikean oloisesti, tyyliin ”minä olen vammainen” ja alaleuka eteenpäin työntyneenä. 

   Kärppä seisoskeli kaiteeseen nojaten, keho täynnä jonkinlaista puolijäykkää turtuneisuutta. Kaiteeseen nojaileminen jäi päälle. Olo käsissä ja jaloissa, jopa niskassa asti oli kovapintaiseksi haluttomuudeksi latautunutta. Mieli oli melkoista höttö-möykkyävää aallokkoa. Mutta eipä siinä. Oli alkukesä ja ohutharsokaistaleisesti kirkastuneen taivaan läpi paistoi aurinko. Kärppä rauhoittui.   

   Heikko merituuli kävi siinä vaivihkaa aika ajoin hieman tutkiskelemassa kaikkien miesten kasvoja, eikä se heistä kenestäkään tuntunut mitenkään vastenmieliseltä. 
   Itse asiassa, kaikkien mielestä, oli aika kauniskin päivä olla ulkosalla, ja lämpötilakin oli harvinaisen kohdillaan. 

   Naakka tuli ulos parakista, huusi jotakin pressuista ja raudoituksesta. Sinne se hyppi ja harppoi, autolleen, ja ajoi pois. 

   Talitiainen aktivoitui ensimmäisenä jonkinlaista lähtöä tekemään ja sanoi:

   - ”Jaa. No eipä siinä."

   Kärppä ei sanonut mitään. 

   Rusakko sen sijaan tuhahteli. Se alkoi valua pois paikalta, aivan Talitiaisen vanavedessä, joka oli jo astellut muutaman askeleen kohti hallikäytävän sisuskaluja. Vielä se kuitenkin sai sanottua, lähinnä koko maailmalle, Kärpälle, tai ei kenellekään:

   - ”Juu... ...-u jhuu. On siinä. On on.” 

   Rusakolla oli vielä keskeneräistä hommaa rakennusmies Peipon kanssa. Rusakon lihaksisto ei ollut innoissaan, ja mielikin tuntui rimpuilevan vastaan. Ilta ja sen ahtauden saattama sohvapelastus televisioineen kutsui Rusakkoa ja oli kutsumatta. Härdelliä vaimon ja lapsien kanssa, lähes joka ainoa päivä, viimeisen kolmen kuukauden aikana. Olisiko tässä nyt Rusakon pojalla tavallista parempi tilaisuus lähteä terassille? Jaa-a, jaa-a. Se mietti.

   Talitintti puolestaan oli se hänkin alkanut arvioida pois siirtymiseen liittyviä puolesta- ja vastavetoja, mutta ei ollut erityisen innokas tekemään päätöstä. 
   Josko sitten lähtisi menemään, nyt jo, ihan heti. Vai jäisikö sittenkin vielä. Olisihan ehkä jotakin pientä.... Kävisi ainakin katselemassa. Mitäs kaikkea sitä olikaan sitten tässä tuloillaan seuraavaksi? Näin se mietti käytävää pitkin edeten, ja pujotteli mielensä maisemissa kaikkien yhteisö-henkisyyden verkkomuististaan vastaantulevien onttojen kohtien ohitse. Ne olivat jälleen kerran sen pääkopan sisällä alkaneet käydä levottomiksi ja lähteneet vellomaan erilaisin tavoin, sinne tänne, siellä jossakin aktivoituen ja pois-aktivoituen.

   Kärppä puolestaan tunnusteli jollakin lailla tyhjänpuoleiseksi muuttunutta olotilaansa. Yhä entisellä paikallansa se yritti saada sitä mitä lie olotilaansa asettumaan takaisin taas kerran johonkin vähän tiiviimpään muotoon. Se haukotteli ja nosteli kulmakarvojansa. 

   Osuisinko tupakka-natsalla kottikärryihin. Ei. En osunut. Jaa. No. Mukavan leuto tuuli silti. Jaa-a, jaa-a. Ja niin Kärppä meinasi itsekin jo liikahtaa, mutta ei liikahtanut. 

   Katselisi vielä jonkin aikaa, hieman menoa kadulla ja odottaisi... sitten kuitenkin kohta lähtisi.

   Jossakin vinkui autonrenkaat. Lapsi vinkui äidiltään jotakin kadunkulmassa. Rakennuksen uumenista kuului kopauttelun ääniä. 

   Kioskilta tupakkaa, mietti Kärppä, ja irrottautui lopultakin kaidepalkista. 

   Kärppä asteli alas betonirappuja. Yläkerroksessa kolisi. Annos silppua laskeutui porraskuilua pitkin Kärpän eteen. Kärppä väisti vaistomaisesti. Tämä oli sitä yhtä suurta samanaikaisuus-liukuhihnalla kulkevaa annos-ketjuuntumista, jonkinlaista tutun asian toistoa ja jatkuvaa uudelleen versioitumista. 

   Aika käydä kokeilemassa maankamaraa ja kioskin tytön lumovoimaa. 
   Tällaista mietti Kärppä lähes miettimättä ja katosi portaikosta pihamaalle. Oli heillä siinä pihaa, maata ja rakennuksia kerrakseen. Oliko? Oliko minun asiani, oliko? Ähh... antaa olla. Mitä? Jos nyt vaikka vain olisi, ja menisi. Varsinaisia kotieläimiä. Viidakko. Sinne. Mistä se oli tullut. Kuinka nopeasti kaikki oli käynyt. Vastaan tuli jo Virtahepoja, Alligaattoreita, Ibis-lintuja, kaiken maailman Haukkoja, Heinäsirkkoja ja Perhosia. Oli eteläisten rannikkojen Haikaloja, mitä oudoimpia Hyttysiä, Antilooppeja, Vesipuhleita, kaukaisten maiden Muurahais-yhdyskuntia, ja mitä erilaisimpia Sorsia ja muita puolisukeltajia mitä erilaisimmissa valtavan nopeasti kasvaneissa parvimuodostelmissa. 
   Jaa-a. Aika sekavaltahan se oli alkanut näyttää. Zeesus. Jaa-a. Että mitäköhän sitä sitten tästäkin kaikesta 
oli oikein tulossa. Jaa-a.
   Kärppä vilahti pihamaalla ja katosi sitten. 
   Kadulla se vilahti sen jälkeen, mutta jälleen kerran, se katosi lähes välittömästi sieltäkin, eikä sen siellä 
liikkumistakaan juuri kukaan edes tullut pistäneeksi millään erikoisemmalla tavalla merkille.