Kuvataide tunnissa

Heti kun ollaan lähdössä, jonnekin piirretään lähtöviiva.

Ainakin kuvitellaan, että siinä se on. Ja onhan se. 

   Kuoromatkalla se piirretään linja-auton oveen, sen alustaan, sellaisen metallisen, avatessa ulostyöntyvän, astinlaudan ulkoreunaan. 

   Maailma on täynnä viivakirjoitusta. 

   Kautta aikain on oltu lähdössä. On lähdetty, tehty lähtöä, menty, jonnekin, saman asian perässä juosten, tai kilpajuosten, joskus harvoin tasapainoisestikin edeten, suuntaan, jossa eteneminen olisi niinkin oikeaan johdattavaa, että tasapaino ei järkkyisi harha-askelien levottoman epämääräisistä kuvioista. 

  

Hurraa, luonto saattaa silloin huutaa, ja huutaakin siinä, mikä ihmistä kannattavana tapahtumien kulkuna sillä hetkellä kannustaa eteenpäin. 

   Jostakin kuuluu pilkkaavia ja halventavia huudahduksia. 

   Luonto ja maailmassa kaikki se, mikä sen ilmentymisessä, sillä hetkellä ja hetkellisesti, pyrkii pettämään, kaatamaan sen, joka sen tietoisuuden piirissä kulkee. Tietoisuuden tai tiedostamattoman, aivan sama kuule, kuuluu, kun joku valehtelee lentohiekan olevan pintaa puiston hiekkatiellä, tai hiekkalaatikon, jotakin noin vain avonaista tilaa. 

   Arsenaali väittämistä, että sitä se on, tai olisi, aivan kenelle tahansa. Hiekka ja se hiekkalaatikko, vaikka kaikessa näkyy jalanjälkiä, ja pinnan jakautumista aivan erityisiin muotoihin ja muotojen osiin. 

   Pinta huipentuu verkostoiksi, maan ja taivaan välissä, koska maa ilman taivasta on yhtä hedelmätön kuin planeetta ilman ilmakehää, huudahtaa lintujen kuoro, uhanalaisten lajien tuntomerkeillä rengastettuna, ihmisten kanssa, samassa ajolähdössä. 

   Lähtöviivakirjoitus aukeaa. 

Kuvataide tunnissa.

   Totuus, todenpuhuminen, ne on leimattu torvipäiden asiaksi, usein punaisella ja mustalla, toisinaan sinisellä, joskus vihreälläkin, keltaisella, oranssilla ja muillakin väreillä hyllytettävien asioiden listalle. 

   Tämä kyllä ymmärretään, kahvipöydissä, olutlasien ääressä ja ravintoloissa, että kentällinen kuvataidetta on jotakin, missä ei koskaan, ei muka milloinkaan ole epäaitoutta, ei minkäänlaista vilppiä tai kusetusta. 

   Ja totta siis onkin, jos, että, se totisesti sitä olisi, jos se kerran sitä on. 

   Siis, mitä? 

   Hörisee korvat ja keskeytyy puhe, jota kutsutaan hörinäksi. Jatkaen heti, kun edellinen yhtyy nykyiseen, ja juu, juu, niin, niin... mutta… …ehditään onneksi juuri ja juuri sanoa, kun starttipistooli ilmoittaa, että sekuntikello antaa jokaiselle sekunnin murto-osan aikaa sanoa jotakin ennen toista, yllään puhujan paita, solmio, kampaus tai sopivan paksut silmälasit.

   Että ehtisi saada sanottua. 

   Varmuuden vuoksi vihollisen varalta, opetetaan sotilaita sähköttämään 80 merkkiä minuutissa ja lukemaan oheiskirjallisuus kuin yhtenä palikkana.

Vasara! Huutaa suurin anastaja ja nopein hitaiden syöjä, joka kuvittelee, ettei nopeita muka koskaan, ei muka missään vaiheessa, syötäisi, ja ettei vasaralla uhkaileva muka missään vaiheessa saisi voimakeinojen käyttäjiä niskaansa.

   Vasara! Kuuluu kuitenkin taas uhkaavasti lausuttu iskulause. Ikäänkuin vasara olisi siinä nyt sitten enemmänkin murha-ase kuin työkalu, jonka avulla voi rakentaa ihan kelvollistakin rakennuskantaa.

   Oikoa, korjata, uudistaa, ei niinkään erityisesti juuri runnoa, murhata tai vain uhkailla, heilutusliikkein raivata tilaa itseään ja omaa liike-ryhmä-kantaansa varten. 

  

Pieni Tauko

...

Viivat ja viivakirjoitukset. 

   Aivan liian usein media-turpaduurin, sijoituskerroin- ja titteli-turpaduurin kautta, ja näiden suojelurahoittamana. 

   Katsokaahan. Varmuuden vuoksi. Jotta sitten, niin, mitä sitten? 

   Älkää luulko että tunnissa kaikki selviää. 

   Mutta kaikki on selvää. 

   Ennen tuntia oli lukuisia muita tunteja. Sen jälkeen ja seuraavan vuoden aikana, karkaavia vuosia lukuun ottamatta, aivan yhtä paljon kuin edellisenäkin vuonna. 

  

Yllätys-hi-hii.

   Jääkaudenhistorian tunnilla, samaan aikaan ne, jotka sellaista mittaluokkaa olevan oppitunnin aikana sattuvat nostamaan silmänsä kohti sitä, mikä heidän eteensä kuvataan mielettömän korkeana 3 kilometrin korkuisena jäämassana, arvelevat nyt hämmästellen, miksei jääkautta taaskaan oteta huomioon ajan jaksottamisen kysymyksissä. 

   Ei oteta huomioon. Ei oteta niin, vaikka kalliot on uurrettu, vaikka Kivipäiden, Pohjakivien, Kalliorintalaulajien ja muiden sellaisten sukunimiylpeyksien ylpeys menettää painoarvonsa kun maapallon voimakoneisto haluaa puhua, haluaa, tai puhuu tottumuksesta, lainkirjoituksen luontoon asti ulottuvasta järjestyksestä ja sen muodosta ihmiskunnan alati nopeamman geo-logistiikan, tekno-tamburiini-rimpuilu-miehen ja ego-loki-kirjallisuuden pallottelussa.   

  

Kuvataide vapaaksi, iskee iskulause, ikään kuin taide olisi jotakin muuta kuin vapaata.

   Varsinkin Vapaan Taidekoulun opettajakunta naurahtaa hermostuneesti, kun heiltä kysytään syytä siihen, miksi heidän oppilaistaan niin monet ovat rampoja ja kulkevat kahleet käsissä ja jaloissa. 

  

Euroopan sirpale-toisto-länsi-ohjatut taideakatemiat kolmekymmen-kerta-kaikkisen maneerisesti toistavat helposti päälle jäävää, samaa, yhä jatkuvaa varsinkin maailmansotien jälkeisten aikojen poikkeuksellisen törpelömäistä kulttuurishokkia.

  

Kuvataide vapaaksi, iskee iskulause.

Pieni tauko

...

Linnut visertelevät puiden oksilla ja miljardikoneisto paisuu kohti kymmenettä miljardia, kaivaten järjestystä enemmän kuin koskaan. 

   Maapallo huokailee eläin- ja kasvikunnan valituksien määrästä. 

   Ihminen ei tottele järjestystä vaan ihailee kapinaa ja vastarintaa yli kaiken, valittaa tonnikala, tuo merien niukkasanainen atleetti.

   Urheilija oppi jo kauan sitten, että urheilu ilman sääntöjä olisi silkkaa sotaa, jonkinlaista suurempaakin kusetusta, reisille menoa ja hirvittävää biomekaanisen lukkiutunutta yliajoa viha-pakokauhu-biokoneen ja koko sen eläimellisyyden voimalla.

  

Siis urheilu, ilman sääntöjä.

   Entä taide ilman sääntöjä? 

   Kun kaikki on lainalaista ja kaikessa on sääntönsä. 
   Vapaapudotuksessa on sääntöjä, inprovisaatiossa, tuhoamisessa, luomisessa. Lainalaisuudet määrittävät myös sodan ja rakkauden ilmentymisen ja toteutumisen kulkuja, talouden ja taiteenkin.   

  

Vapaa, lisätään varmuuden vuoksi kaikkiin vallalla oleviin huippu-kirjoitetuksi maksettuihin teksteihin, jotta kaikki ymmärtäisivät varmasti olla sellaisia asiantuntijoita kyseenalaistamatta, ja sellaiset asiantuntijat toinen toistaan pelottavampia ja peloissaan. 

  

Huh huh, huudahtaa toimittaja, kun keihäänheittäjätohtoriksi palkittu urheilija ampuu jousipyssyllä myrkkynuolen parin kolleegaansa kylkeen ja yhden juomavesi-automaattiin ja sen kyljestä läpi. 

  

Huh-huh. 

   Tämä suurteko. 

   Ja jo niin nuorena. 

Kestättekö vielä? Kestäkää. Kestäkää vielä. 

   Apu on tulossa. Te olette apuvoimat. Te olette apu itsellenne ja toisillenne. 

   Kestäkää... vielä.

  

Ilmakirjoitusta ja ilmakitaraa. 

   Piirtäkää eteenne palkintokala kaikessa isokokoisuudessa, niin teitä pidetään kalamiehenä. Ja totta onkin että kalamies on opportunisti. 

   Entä se, joka vasara kädessä yrittää lamauttaa mielipiteenvaihtelun yli yrittävää tosiasioista puhumista. 

   Entä se, joka lähes kaikkia kutsuu varmuuden vuoksi mahdollisimman halveksivasti kalanruuaksi, melkoisen uhkaavasti kenties-minä-ennustan-kohta-teitä-sohimiseen valmiin ilmehdinnän turvin ja senkaltaisen keinottelun päällekäymisenä.

Maalatkaa sanoin, kuinka sanoinkuvaamattoman hienoa on se, mikä on hienoa, kuinka vaikuttavaa se mikä vaikuttaa. 

   Eikä vain sillä tavalla, että sitä heti tarvitsee pyyhkiä pois mielestä tai tietoisuudesta.

Jotakin, ja joksikin, vaikuttavammaksi siis olkoon ymmärretty vaikuttava, jopa niinkin ihmeellisellä tavalla, ettei haluaisi nähdä sen vaikutukselle loppua, ei edes kauaksi ulottuvien äärien kohdalla.

Te rakkaat ihmismiljardit. 

   Kulttuuri leviää ympärille jo niin kuin vesi taivaalta palaa maan piiriin, veden, ilman, tulen ja maan piiriin, nanoteknologian, sähkön, muovin, teräsbetonin, vaahtokumin, mikroaaltojen ja älykankaan, ja niinkuin myös kaikkeudellisen maailman materiaalin ja energian piiriin, ja sen liiton kunniaksi pystytetyn taivaankappaleen pinnalle. 

Voi kuinka mustavalkoista, epäilee joku hätäisesti, koska arvelee kohta muodon paljastavan jotakin, joka ei ole muodissa, tai jotakin, johon ei ole varojaan tai uraansa sijoittanut. 

  

Muodossa, äärimmilleen viety pelkistys ilman pienintäkään virhettä, sellaisena, pallon pinnalla tapahtuvana valon ja varjon kokonaisesityksenä. Siinä on teille suurta mustavalkoisuutta. Siinä, pelkistyneimmässä ilmiasussaan, ainoastaan valkoinen ja musta maalautuu paljastamaan sitä, mihin valo osuu, ja mistä asti varjo alkaa olla voimakkaampaa kuin valo. 

Pieni tauko

... 

Värit. 

   Mikä saattoi tehdä mestarien töistä sellaisia, että niissä väri, saattoi sanoa jotakin sellaista ja sellaisella nopeudella, että sen sanominen näytti olevan samaan aikaan hidasta toistoa ja nopeaa välittömyyttä? 

   Nopea ja samanaikaisesti hidas, ei erityisesti syö juuri nopeaa tai hidasta. 

   Nopea ja samanaikaisesti hidas elää ja pyrkii antamaan elämälle tilaa, kaikille, jotka kykenevät yhdistymään sellaiseen vuorovaikutukseen. 

   Mutta... kuka muka kykenisi? 

   Vaikka ei lapsi näin kysy. 

   Lapsi mielummin kuuntelee ja tekee eron asioiden välille, ja kertoo sitten, kuinka ihmeellisellä tavalla maailmassa mikä milloinkin ottaa juuri hänen olemisessaan muotonsa. 

   ”Mutta kun pitää kysyä".

   "Tunnissa ei kaikkea ehdi selittää.” tietävät jotkut sanoa. 

   "Älä selitä!" Ja muita vuorosanoja monivihaisena sijoituskertoimien muutoksien paineissa. 

   Mutta... kun on niin vaikea puhua ihmismiljardin kieltä. 

   Sähkötyksen muodossa, tekstiviesti keskeyttää äänimaailman tiivistymisen viimeisimmän sanan ympärille, ja sen sanojien ympärille leviämisessä viipymiseen, kuoroharjoituksia kohti, linja-auton ollessa viittä vajaa puolitäysi, täysi, lähtöviivalle, ohituskaistalle tai jo taukopaikalle laittautunut. 

  

Kuoro. 

   Mitä hienoin keksintö taiteen kentällä ja kuitenkin soolo, yksittäinen melodia hädän hetkellä, soolo oikeassa paikassa, oikealla hetkellä, oikeanlaisena, oikean esittäjän esittämänä, oikean yleisön, oikean mielentilan, ja näin olemmekin jo harvoin täysin oikeassa, ja siksi taide parhaimmillaan hämmentää ja ihastuttaa, koska se on sitä niin lähellä. 

   Kuorolaulu. 

   Siinä on voimistumista ennen hädän hetkeä ja hädän hetkellä, se mikä antaa voimallaan tukea ja turvaa.

   Ihmeellinen maailma. 

   Sen kuvaaminen on hämmentävää jopa sille, joka sellaisessa joskus saattaa onnistua, tai, hämmentävää juuri ennen sitä tai sen jälkeen. 

   Paremminkin niin, sen hetkellisen tilan ja tilanteen ympärillä. 

   Lukutaito. Kuvanlukutaito. 

   Miksi ihmeessä kuvanlukutaito? Sanoja luetaan ja kuvia katsotaan. 

   Kuvan katselun taito, minä väitän. Nyt, ja viimein, ja tässäkin kaiken aikaa.

   Sitten pyörähdän kantomatkan ulottumattomiin, minne syksyllä tuuli laukaisee starttipistoolinsa, ja kellanvihreät lehdet kieppuvat ohitseni ja teidänkin ohitsenne, niin ensimmäisellä kerralla, kuin aina harvakseltaan toistuen, hetkellisesti, kuin sata bussilastillista kaiken kansan laulukuoroja.

Taivaalla on tilaa, keinuvat lehdet, ja kuorot aavistuksen verran violettiin murtuvaisina.

   Taivaalla on tilaa, ne ehtivät juuri ja juuri sanoa. 

   Sitten maan vetovoima saa lehdet ensimmäistä kertaa koskettamaan sitä, mikä ilman puun välittävää kättä ja käsivartta, vaikuttaa vieraalta, ja kuitenkin luonnolliselta, ja niin yhteensopivalta, ja niinkuin niiltä itseltään, kun ne kuitenkin olivat juuri maan ja puun kautta ponnistuneena esille työntyneet.

Aika on tila, joka on suhteellisen luontoista, osataan jo tuhatkinvarmasti sanoa. 

   Mutta minä sanon, että se, varsinkin se juuri kertoo maailman lainalaisuudesta. Siitä ja yhdenmukaisuudesta. Siitä, kuinka kaikki on kiinni yhdestä ja samasta. Ja kuinka tuo yksi ja sama, ei ole mitä tahansa, vaan jotakin aivan tietynlaista, sellaista, eikä siis muuta. 

     Siksi juuri syksyllä aika on sellaista, mitä se ei ole kesällä, ja ehkä myös siksi mielikin pyytää itseään anteeksi kulkiessaan kellanvihreiden lehti- ja lehdistökuurojen alla.   

  

Mielenkiintoista. Hmmm… niin mielenkiintoista!

   Älkää unohtuko itseenne. 

   Syksyllä moni siitä, mikä kesällä on värikästä ja valoisaa, muuttuu yltiöpäisen viimeiseen asti venytetyksi. 

   Eikä tämä vielä ole sen mielenkiintoisempaa kuin talven kyky jäädyttää neste, elämän neste tai vesi ja vesiestekin, tai vesitetty, vedenvarainen, ilman eristeitä, tämä kaikki, ja muutenkin kuin vain olemalla mielenkiintoista. 

Mutta, kuka lukee tällaista maisemaa? 

   Ihmiskunta on täynnä bussikuskeja, jotka ympäri vuoden säästä piittaamatta ajavat linja-autojaan. Juuri heidän ansiostaan, karttakirjojen muuttuva viivakirjoitus pysyy ilmaisukykyisenä, mutta ainoastaan kuoro ja muut matkaa tekevät voivat tällä tehdä sitä, mitä sen avulla tehtävissä on. 

   Ikkunaa valaisee ulkoa tuleva valo, jos ei sitten sisältä tuleva, silloin kun ulkona varjo muuttuu valoa voimakkaammaksi. 

   Ikkunan valaisee myös se, että seinän ja katon pinta on rakennettu sellaiseksi, että koko pinta ei olisi läpinäkyvää, vaan läpinäkyvää ainoastaan sopiviksi katsotuissa paikoissa. 

Pieni tauko

...

Älkää pelätkö tunnin sisään puristuneita sanoja. 

   Se mitä tunnissa ehtii sanoa, ei voi olla sellaista, mikä ei tulisi sanotuksi myös tunnin ulkopuolella. Ei sellaista, mikä ei olisi tunnin ulkopuolella korjattavissa tai paikattavissa, jos aika sitten on jopa niinkin suhteellista, ettei sen kautta, voi kesken kaiken sanoutua irti sellaisesta, minkä olemisen ja ilmenemisen kuvaajana, sen on määrä toimia. 

   Mutta, pelätkää silti, aina kuvataiteen ollessa kyseessä, että puhutte tuhat kertaa nopeampaa, huonommin tai ehkä enemmän kuin olisi parasta. 

  

Pelätkää ja voittakaa pelkonne ja epäonnistumisien massiivinen häpeä. 

   Tai kuka tietää, jos eivät pöllöt edes linnuista viisaimpina osaa sanoa muuta kuin huhuu, ja kun viisaatkin sanat voidaan valjastaa kaikkea muuta kuin viisaasti.   

   Amerikan punarintarastas äänitti nauhalle teoksen ´huhuu´, kaukana Pohjois-Amerikan leutojen lehtimetsien kätköissä, tai paremminkin, niistä nopeasti tulikuumiksi yltyvien, lehdistö-studio-matriisi-biotyyppien sisuskaluissa.  

   Räkättirastas kuunteli teoksen stereoistaan, ja teki sitten Lapin kätköissä Euroopan erään pohjoisimmista reunaviisuistaan vastatakseen kuulemaansa. Nimeksi se antoi sille ´huu-hu-huu´.

   Kuinka silloin alkoikaan levitä tulkintoja näistä viisauksista metsiin ja metsien ulkopuolelle? 

   Se on jo tarina, jonka kertominen vaatii oman tuntinsa. Tarinasta liikkumattoman kuvan tekeminen jo satakin tuntia siinä, missä sanallistaminen vain muutaman. Tarinan läpikäyminen kuuntelemalla voidaan siis toteuttaa jo edellä mainitun yhden tunnin aikana. Kun sitten taas tarinan läpikäyminen kuvasta katsottuna, ei vaadi välttämättä kuin pelkkiä tuntien tuhannesosia.