keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Neljä gorillaa
Oli kerran jono. Se kulki maailman ympäri. Jonossa ihmiset odottelivat asemansa kohentumista.
Kaikki tiesivät, että edessäpäin odotti loistava tulevaisuus.
Kaikki tiesivät, että edessäpäin odotti loistava tulevaisuus.
Laukauksia vaihdettiin kuin tervehdyksiä. Viha ja pelko väänsi ihmisiä jonossa.
Jono liikahti hiukan. Läheinen pusikko kahisi. Esiin kömpi 5 gorillaa.
Gorillat jäivät katsomaan jonossa seisovia ihmisiä. Ihmiset katselivat takaisin. Sitten joku huudahti:
- ”Tuolla mennään jonon ohitse!”
Muutama ihminen vilahtikin pusikossa. Laukauksia. Ohittajia ei saatu kiinni. Jonossa olijat seisoivat paikoillaan ja heitä poltti viha. He tärisivät raivosta. Osa heistä kääntyi gorilloja kohti. Sitten he ampuivat.
Kolme gorillaa viidestä kaatui maahan.
Kaksi pystyyn jäänyttä hyppi ja kirkui, mylvi ja örisi, teki valehyökkäyksiä jonon suuntaan ja tärisytti maata valtavilla nyrkeillään.
Toinen niistä alkoi vimmatusti viskellä ruohoa ja multaa kohti ihmisjoukkoa, kohti taivasta, metsää, viskoi ja mylvi, takoi rintaansa, maata allaan ja edessään.
Toinen sen sijaan aloitti nostelemaan ja tökkimään kaatuneita ylös maasta, hakkasi ja huusi niille. Teki pari valehyökkäystä ja palasi taas kaatuneiden luo tyrkkimään niitä liikkeelle. Lopulta se antoi periksi ja jäi siihen.
Silloin maassa makaavista gorillojen ruumiista yksi nytkähti. Se oli pieni liike. Se antoi hetkeksi uutta toivoa paikalla olevalle gorillalle, mutta jatkoa ei seurannut. Kaatuneiden gorillojen jähmettyneet vartalot lojuivat siinä liikkumattomina möykkymäisiin asentoihin pysähtyneinä.
Lopulta toinenkin, yhä ruohoa ja maata viskelevä gorilla lopetti riehuntansa. Se jäi katsomaan kuinka sen ainoa hengissä oleva lauman jäsen pyöritti päätään ruumiiden luona. Katseltuaan jonkin aikaa toisen raunioitunutta olemusta, se istahti alas. Sitten ammuttiin jälleen.
Kaatuneiden luona ollut gorilla mätkähti maahan. Se tärisi siinä 12 sekunttia ja muuttui sitten liikkumattomaksi.
Tämän jälkeen oli hiljaista.
Viimeinen gorilloista istui siinä ja katseli. Se katseli entisten laumanjäseniensä ruumiita. Sen suu liikahteli, mutta minkäänlaista ääntä ei sieltä tullut ulos. Se vain istui siinä ja katseli. Välillä se vilkaisi jonossa olevia ihmisiä. Kouristi, kauhu möykkysi sen jähmettyneen hengen virtautumisessa.
Sen silmissä välähti silloin kysyvänpuoleinen katse, jotakin sellaista, mikä itsepintaisesti etsi lasittuneen myrsky-railoisen raivon keskeltä jotakin gorillamaista ja elossa olevaa.
Sellaista ei näkynyt.
Sellaista ei näkynyt.
Kivun jäykistynyt esiaste velloi päässä silmiin asti.
Pieni tuulenvire sai lehdet liikkumaan puissa. Puiden alaoksilta tipahteli sinne juuri viskottua ruohoa.
Gorillan litteälle nenälle leijaili ruohonkorsi. Se puhalsi sen pois.
Sen päässä virtasi kuumoittavalta tuntuva veri ja lihaksisto nytki.
Sen päässä virtasi kuumoittavalta tuntuva veri ja lihaksisto nytki.
Se otti muutaman askeleen kohti ammuttuja… pysähtyi… katseli taas ympärilleen, kuin pelkäisi jokaista uutta askelmaa, juoksuaskelmaa tai hivutusta, siinä maailmankulussa, sen ympärillä kanavoituvassa ajassa ja aineessa. Näkymä ympärillä oli yhtäkkiä muuttunut vieraaksi ja äärimmäisen epävakaaksi.
Siinä se seisoi eikä oikein tiennyt mitä sen piti tehdä. Sen luonto oli mennyt hetkeksi sijoiltaan.
Se kääntyi lopulta, ja sätkähti lyhyeen juoksuun.
Pian se kuitenkin taas jähmettyi aloilleen.
Se pyöräytti päätään, kuin katsoakseen vielä kerran taakseen. Mutta kääntyessään se keskeytti liikkeensä juuri kun sen kasvot olivat avautumassa takaisin jonon suuntaan.
Lopulta se kömpi pois paikalta ponnettomin askelin.
Kuului vielä jonkin aikaa rasahtelua ja kahinaa. Sitten ei kuulunut mitään.
Se pyöräytti päätään, kuin katsoakseen vielä kerran taakseen. Mutta kääntyessään se keskeytti liikkeensä juuri kun sen kasvot olivat avautumassa takaisin jonon suuntaan.
Lopulta se kömpi pois paikalta ponnettomin askelin.
Kuului vielä jonkin aikaa rasahtelua ja kahinaa. Sitten ei kuulunut mitään.
Tuntui, kuin juuri sillä hetkellä ei mistään kuulunut mitään.
Ihmiset seisoivat mykkinä jonossa.
Oli oudon hiljaista. Niin hiljaista, että ihmiset saattoivat kuulla omat ajatuksensa. Tässä sitä mennään, ompa hiljaista, mikä maksaa ja mitä v...
Sitten, kuin yhdestä ja samasta narusta vedettynä, kaikki peittyi jälleen valtavaan äänien tulvaan.
Turpaduuri
=
Kysymys on osittain iästä.
Ja siitä, että sitä ruokitaan.
Suuntaus, jossa agression ja itsekorostamisen kanavointia arvostetaan ja ihannoidaan erityisen korkealle.
Kysymys on osittain terapiasta.
Kysymys on osittain siitäkin, että ihmisen kokonaisoleminen on niin vaikeasti kanavoitavissa ihmisyydeksi.
On myös kysymys kulttuuritoimimisen kentällä hajoamisliikesarjojen aiheuttamasta epävarmuudesta, siitä pelosta ja turhautumisesta, mikä syntyy, kun niin moni taho ja tekijä tuottaa ja toimittaa vääristynyttä ja huonosti yhteentoimivaa.
Mutta auttaako se, että ilmiökokonaisuuksien sotkemiseen agressiivisesti hätäilevä pikatuottaminen yhdistyy turpaduurin kanssa?
Turpaduuri synnyttää pelko-viha-umpimielisyys-välinpitämättömyys-itseihailu-uho-pingpong-kierre-aivoituksia, ja niiden leviämistä. Tämä ruokkii itseään, ja yltiöityy hehkuttamaan tästä kaikesta, kaiken muun ohella, jonkinlaista lähes kultapinnoitteista suurimmasta kokonaisuudesta piittaamatonta itsekeskeiseen tahtomiseen ripustautunutta reippaus-koreografiaa.
Elvis-vaihetta seuraava vaihe, villin lännen imperatiiviseksi puskevassa kulttuurituottamisessa ja sen ketjuuntumisessa.
Kysymys on osittain iästä.
Ja siitä, että sitä ruokitaan.
Suuntaus, jossa agression ja itsekorostamisen kanavointia arvostetaan ja ihannoidaan erityisen korkealle.
Kysymys on osittain terapiasta.
Kysymys on osittain siitäkin, että ihmisen kokonaisoleminen on niin vaikeasti kanavoitavissa ihmisyydeksi.
On myös kysymys kulttuuritoimimisen kentällä hajoamisliikesarjojen aiheuttamasta epävarmuudesta, siitä pelosta ja turhautumisesta, mikä syntyy, kun niin moni taho ja tekijä tuottaa ja toimittaa vääristynyttä ja huonosti yhteentoimivaa.
Mutta auttaako se, että ilmiökokonaisuuksien sotkemiseen agressiivisesti hätäilevä pikatuottaminen yhdistyy turpaduurin kanssa?
Turpaduuri synnyttää pelko-viha-umpimielisyys-välinpitämättömyys-itseihailu-uho-pingpong-kierre-aivoituksia, ja niiden leviämistä. Tämä ruokkii itseään, ja yltiöityy hehkuttamaan tästä kaikesta, kaiken muun ohella, jonkinlaista lähes kultapinnoitteista suurimmasta kokonaisuudesta piittaamatonta itsekeskeiseen tahtomiseen ripustautunutta reippaus-koreografiaa.
Elvis-vaihetta seuraava vaihe, villin lännen imperatiiviseksi puskevassa kulttuurituottamisessa ja sen ketjuuntumisessa.
Toivo
=
Aavistus jostakin, joka on sen arvoista.
Toivossa on hyvä elää, kaikista kritiikeistä ja käänteis-viisasteluista huolimatta. Niin kai ja onhan tämä näin.
Mutta parempi on elää hyvässä yhteisössä. Mutta, ennen kaikkea, parasta on elää oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Esimerkiksi, jonkinlaisen hyvän yhteisön osana, jonkinlaisella sitä koskevalla hyvällä hetkellä.
No, jos nyt satut näkemään jossakin toisessa paikassa hyvät edellytykset elämiselle, mene sinne joukolla ja huomaa kuinka paikka ja aika on jo siinä samassa muuttunut joksikin muuksi, sellaiseksi, jota tuskin enää voi kutsua kovinkaan uskottavasti, ainakaan kovin pitkän aikaa, hyväksi yhteisöksi, ja tämän yhteisön olemassolon aika-jatkumossa havaittavissa olevaksi hyväksi hetkeksi.
Graal
=
Euroopan legendaarisin juoma-astia.
Kulttuuriperimätiedon
mukaan malja toimi viimeisen ehtoollisen juoma-astiana. Tai draamatummassa versiossa astiana, johon Jeesuksen veri otettiin talteen ristillä, kun ristiin-naulitun kuoleminen varmennettiin keihään
pistolla.
Jeesuksen vetämä ryhmä, tai ainakin ilmeisesti sen johtaja, yritti pusertaa juutalaisuudesta, todennäköisimmin myös kreikkalaisuudesta ja osittain myös sen torjumisesta, ja ehkä myös joidenkin muidenkin kansojen kulttuurisista ratkaisuista ja viisauksista, selitysmallia sille, millä tavalla todellisuus on vastaanotettavissa.
Tämä yhdistettynä sooloiluun ja reippaaseen annokseen hengellisyyttä.
Todellisuuden vastaanottaminen on tärkeää, mutta ei aina helppoa. Koska tilanne sitten oli varsin hankala tuossa nimenomaisessa ajassa ja paikassa, niin ehkäpä siis siksi asiat saivatkin lopulta legendaariset mittasuhteet, kun Jeesus vangittiin ja teloitettiin kansankiihottajana, ja koska Rooman kulttuuripiiri, siinä vuosisatojen edetessä, alkoi mennä tämänkin asian kanssa aika lailla solmuun, niinkuin se alkoi mennä monien muidenkin asiakokonaisuuksiensa kanssa.
Meille on joka tapauksessa tietona välittynyt, että kansa oli jo valmiiksi kiihtyneessä tilassa, ilmankin Jeesusta ryhmineen. Niin kuitenkin kävi, että Jeesuksen opit levisivät siinä, isossa kaiken maailman kiihtymisen kierteessä, kuin lingottuna, kaikki legendat myös, oppien mukana, siinä tapauksessa, että legendat ja opit ovat eri asioita, niin kuin ne epäilemättä ovatkin.
Niin levitettiin Graal tässä keskityksessä pitkin Eurooppaa kaikenlaisen muun aineksen joukossa.
Samassa, kenties jo heti alusta pitäen, kaiken sen keskellä, alkoi kadonneksi hahmotetun Graalin etsinnän ja paikantamisen aikakausi. Alkoi Graal-käsitteen voittokulku yhdeksi Euroopan legendaarisimmaksi voima-astiaksi. Siinä siitä oli puhe mistä puute erilaisten runsaudensarvien ja pohjattomien säkkien kanssa, ja joskus myös ihan siinä Pandoran surullisen kuuluisan lippaan rinnalla.
Nythän on näin, että Graal on ymmärrettävissä ainakin kahdella tapaa.
Astia, josta juutalaisuuden kehittyminen kristillisyydeksi, lähi-idän ahjossa, helleenisyyden ja roomalaisuuden myötä tulleissa kulttuurivaikutuksien kokonaislatauksissa, löysi ultimaattisen käyttöliittymän, tai kuljetusvälineellisen perusratkaisun itselleen.
Graal. Juuri oikean muotoinen ja kokoinen, juuri oikeaa materiaalia ja juuri oikean lähtökohdallisen taustan omaava juoma-astia, toimiakseen parhaimpana mahdollisena keinona sammuttaa henkistä ja hengellistä janoa, joka ihmisiä, ainakin siis Euroopassa, vaivasi noina legendaarisina aikoina, ja noita aikoja seuranneina vähintään yhtä legendaarisina aikojen ajallisuuksina.
On myös mahdollista ymmärtää, että Graal on ainoastaan pelkkä tarunomainen juoma-astia, jota Jeesus Nasaretilainen käytti, tai sitten ei käyttänyt, hänen ja hänen ryhmänsä viimeisellä yhteisellä ehtoollisella. Piste.
Mutta, on itse asiassa vielä kolmaskin tapa, mikä vaikuttaa lähes samalta kuin ensimmäinen mainittu selitysmalli, mutta mikä vielä tarkentuu tästä jonkin verran poikkeavaksi.
Nimittäin joidenkin tuntemattomiksi jääneiden humanisti-matemaatikkojen mukaan Graal on kaava, jonkinlainen matemaattisesti täsmäorientoituva malli, jota käyttämällä on mahdollista löytää eri asiakokonaisuuksiin ja toimintakuvioihin tiettyä poikkeuksellisen Jumalalliseksi kutsuttua, tai jos halutaan, niin suurimman kokonaisuuden toteutumisen tapaan nähden myötämukaiseksi ymmärrettävissä olevaa ilmentymistä. Ongelmaksi on vain jäänyt, että kaava on kadonnut. Tai sitten se on toistaiseksi aina ollut harhaanjohtavan keskeneräinen.
Joo, sitten oli britit,
anglit, saxemannit, piktit, kelttien jälkeläiset, roomalaisten
perintö-huonekalut, Arthur, Sir Callahad jne jne. Mutta nämä nimenomaiset
Graal-legendaan liittyvät sankarit ja sivuhahmot tulkoon esille
tuoduiksi paremminkin jossakin toisessa kohtaa tätä yhtä ja samaa, ja yhtä moninaisen sanallista
pieni-planeettaista mutta joka tapauksessa suurta kertomusta.
Disko
=
Paikka, jossa pyöriminen on ehkä luontevin sana, kuvaamaan tätä erityistä tilankäytön muotoa ja luonnetta.
Disko, eli Diskos on alkujaan kreikkalainen sana, joka suomenkielellä kääntyy sanaksi kiekko.
Koko ajan, kun nuoriso on käynyt Diskossa, on se käynyt kiekossa, ja käyttäytynyt juuri sen mukaisesti.
Nimenomaan juuri pyörivät kiekot päätyivät näinä myöhempinä aikoina tuomaan, niiden pintakuvioihin taltioidun tekniikan kautta, musiikkia kansanjoukoille, siihen totta kai jo valmiiksikin pyörähtelevään iltamoimiseen, josta nuoret kautta aikain ovat niin pitäneet. Koskettavaa.
Paikka, jossa pyöriminen on ehkä luontevin sana, kuvaamaan tätä erityistä tilankäytön muotoa ja luonnetta.
Disko, eli Diskos on alkujaan kreikkalainen sana, joka suomenkielellä kääntyy sanaksi kiekko.
Koko ajan, kun nuoriso on käynyt Diskossa, on se käynyt kiekossa, ja käyttäytynyt juuri sen mukaisesti.
Nimenomaan juuri pyörivät kiekot päätyivät näinä myöhempinä aikoina tuomaan, niiden pintakuvioihin taltioidun tekniikan kautta, musiikkia kansanjoukoille, siihen totta kai jo valmiiksikin pyörähtelevään iltamoimiseen, josta nuoret kautta aikain ovat niin pitäneet. Koskettavaa.
Oksidaalista. Voi olla. Diskomaanista pyörä-teknologian rytmivehkeilyä. Ainakin ja vähintäänkin pelejä ja vehkeitä aika monenlaiseen lähtöön tyyliasulla 'Beibi', 'Urbo', 'Hörhö', 'Kovis', 'Diiva' ja 'Turbo'. Nämä ja monet muutkin vaihtoehtoiset lähestymistavat materialisoituvat sinne kaiken sen kiekkokansan urhean ja muunlaisenkin aktivismin ja toiminnan ilmentymisen hauskuudeksi ja ihanuudeksi, kaiken sen maailman sekalaiseksi yltyvän epätoivoisenkin sekoilun ja nolouden keskellä, jonka päällä parhaimmassa tapauksessa pyörii diskopallo, ja jonka läpi viiltää diskobiitti yhdessä kone-helvetillisen kauniin lauluäänen tai jonkin muun melodisen ulinan kanssa.
Pelti-este
Lumi sulaa laikuiksi.
Valo kimmeltelee jäästä sulaneen pisaran
pinnalla. Sellaisia on sadoittain siellä täällä pieninä tähtinä, liikenteen
likaamissa jäälumikasoissa.
Mies kävelee kadunkulmaan, katse rakennuksien
pintamuodostelmiin kohdentuneena. Kadulla liikutaan, kuka nyt mitenkin, tapansa
mukaan.
Mies antaa ajatuksiensa liukua
edestakaisin.
Tällä kertaa, miehen mielessä kuvioituu mielen
sisäisen äänen ja vallalla olevan tunnelma-kokonaisuuden yhteyksiä, joitakin
teoreettisia viritelmiäkin, mutta hajamielisesti, ennen kaikkea, kevyen
hajamielisesti ja edestakaisin. Hänen ajatuksensa köllöttelevät ja pyörivät
hitaasti, paikasta toiseen, kenties suurelta osin ympärillä höyryävän komean
sään kunniaksi.
"Antaa asioiden liukua, lisääntyvän
valon ja lämmön mukana." Näin hän on ajatellut koko päivän, ja näin
hän on tehnytkin.
Aurinko paistaa kirkkaana. Talven
loppumetreillä, se tapahtuu aina yllättävän paljon ennakoitua suuremmalla
voimalla.
Kadunkulmassa auto pyörähtää miehen
eteen.
Mies ei hidasta liikettään.
Mies ei hidasta liikettään.
Autokaan ei hidastanut.
Mies melkein hipaisee ohi kiitävää autoa, sen
takapeltejä, lähes leikkaten sen liikkeen omallaan.
Mies nauttii tästä leikistä. Hän on ollut
sotajalalla autoja vastaan jo vuosia. Tietysti hän on aika pahasti alakynnessä,
mutta ei ainakaan vielä ole suostunut antamaan periksi.
Ei siinä, että mies uskoisi sotaa voittavansa. Olisi kuitenkin surullista luovuttaa sellaisen edessä, mikä pitää niin meluisaa ja ikävältä kuulostavaa ääntä.
Ei siinä, että mies uskoisi sotaa voittavansa. Olisi kuitenkin surullista luovuttaa sellaisen edessä, mikä pitää niin meluisaa ja ikävältä kuulostavaa ääntä.
"Tässäpä onkin kaunis
katu", ihastelee mies osittain onnellisena. "Ja tuolla on meri".
Talojen jatkumossa meri ja taivas näkyvät
aukkona muutaman korttelin päässä.
Siellä pilkottavat valo ja avaruus. Vetovoimia.
Siellä pilkottavat valo ja avaruus. Vetovoimia.
Seuraava risteys. Autoja ei kuulu. Katseen
rajamailla, ei metallimaalattua pintaa, ei lasin välähdyksiä.
Etuoikealla punaiseen pukeutunut nainen nousee
pyörän selkään.
Nainen kiinnittää päähänsä kypärää. Hän katsoo
miestä niin kuin ohikiitävää
elokuvavirtaa katsotaan.
Naisella on erikoinen laukku
selässä. Suunnitteltu nimimerkeille muodikkaasti puettu lähetti tai kilpauimari.
Mies kävelee naisen ohi.
"Ei. Ei ui kilpaa, eikä toimi
pikalähettinä...",
Miestä ärsyttää naisen käyttämä hehkuva ja
täysipitoinen punainen väri, ja lähes täysin ulottumattomiin asettunut meininkiin.
"Olkoon. Itsekin olen yhtä kaukana. Varmasti aivan yhtä ärsyttävän näköinen.", mies arvelee ja antaa asian olla.
Mies katselee valoa kaikkialla. Nenää kutittaa,
silmissä säkenöi, ja lämpö leviää kasvojen lihaksissa ja luissa.
Miehen mielessä kiteytyy eräänlainen
oivallukselta tuntuva ajatus-ketju.
"Onnistua, onni. Niin juuri. Sellaista tapahtuu, vähän niin
kuin jokin saattaisi sumuuntua, kostua tai värjäytyä täyttyessään
sumu-aineksesta, kosteudesta tai väriaineesta. Onni-ainesta tiivistyy tilanteeseen,
annos annoksen jälkeen, seuraa onnesta tiivistyminen, täyttyminen.
Onnistuminen... vai onnellistuminen. ...Hahaa. Joka tapauksessa, hienoa. Niin
juuri."
Seuraava risteys. Mies ylittää jo katua.
Pakettiauto tulee vauhdilla ja ottaa miehen kaartavaan liikkeeseensä
mukaan.
Miehen päässä pyörähtää vielä ajatus
onnistumisen hauskasta sanallisesta luonteesta. "Siinä siis ikään kuin ihminen täyttyisi onnesta, kostuisi onni-aineksesta...
kostuminen... valaistus... outo valaistus."
Mies valahtaa maahan pakettiauton pystysuoralta
konepelliltä.
Pakettiauto on nyt kummallisen paikoillaan
äskeisen vauhdikkaan käännöksen ja nopean äkkipysähdyksen jälkeen.
Mies makaa pölyisellä kadulla ja katselee pientä lumista kohoumaa edessään. Se kimmeltelee ja säkenöi. Aistimus on repaleinen, ja silti eläväisen syvä.
Tuntuu ihmeellisen lämpimältä ja kylmältä samanaikaisesti.
Tomun, bensiinin ja sulavan lumen höyryt pyörivät hämmästyttävän voimakkaina juuri siinä aivan kadun pinnassa. Jostakin kuuluu outoja ääniä... musiikkia? Kipu peittää pian loput muistakin aistimuksista. Valo katoaa viimeistä edellisenä, sen jälkeen tuntoaisti, jos ei sitten älyn aistia oteta huomioon. Älyn aisti, tai sitten älyttömänkin järki-ulottuvuuden kokeminen. Sekin katoaa ainakin hetkeksi, jonnekin hämärän taakse, epämääräisyyden tilattomille ja ajattomille poluille.
Ei. Tämä ei ole loppu. Tämä oli vasta alkua. Alkua ja pelti-este.
Mies makaa pölyisellä kadulla ja katselee pientä lumista kohoumaa edessään. Se kimmeltelee ja säkenöi. Aistimus on repaleinen, ja silti eläväisen syvä.
Tuntuu ihmeellisen lämpimältä ja kylmältä samanaikaisesti.
Tomun, bensiinin ja sulavan lumen höyryt pyörivät hämmästyttävän voimakkaina juuri siinä aivan kadun pinnassa. Jostakin kuuluu outoja ääniä... musiikkia? Kipu peittää pian loput muistakin aistimuksista. Valo katoaa viimeistä edellisenä, sen jälkeen tuntoaisti, jos ei sitten älyn aistia oteta huomioon. Älyn aisti, tai sitten älyttömänkin järki-ulottuvuuden kokeminen. Sekin katoaa ainakin hetkeksi, jonnekin hämärän taakse, epämääräisyyden tilattomille ja ajattomille poluille.
Ei. Tämä ei ole loppu. Tämä oli vasta alkua. Alkua ja pelti-este.
Kerran preerialla
Taivasta ja pilviä.
Tupla-kuurouttava, ei hiljentävä, se, ja maa.
Kerran
kiristää huivia silmilleen. Kerran on päivän sokeana.
Aamu
sokaistuneena tuottaa hankaluuksia.
Talo
preerialla.
Preeria joka
puolella. Meressä, aavikolla, metsässäkin ja tietysti peltojen keskellä.
Vuorien täyttämässä paikassa ei välttämättä ole preeriaa.
Siellä on
pieniä taloja ja alppilehmäin maitoa.
Preeria on
iso paikka.
Vuoristoissakin, siellä kuljeskelun jälkeen.
Taivas ja pilvet.
Maassa on kohta lunta, mutta vielä on mahdollista kävellä tytön taluttamana, pelkäämättä liukastuvansa, pelkäämättä jäävänsä lumisateen alle.
Kerran
virnuilee silkkihuivin alla.
Tyttöystävä
on kaunis, vaikka häntä ei näkisikään.
Riittää.
Kerran näki
hänen soturi-vartalonsa, ja hänen kasvonsa, mielessään, kuin ihmeelliseen
suurempaankin ajattomuuteen ja paikattomuuteen valmiina.
Rintojen kouhoumat, puserossa. Eikä vain mielessä. Aasian pajoissa valmistettu, Star Trek -mallinen kommunikointilaite-koru, paidan pehmeän kaareutuvaa kangasta vasten.
Kaunista.
Juoksijan sulokkuus.
Ei, ei
riitä, ihanuus, kutsuva, säteilevä nuorekas ilo, ja se, mikä sitten palaa
tunnetasolla juoksijan liekillä. Se ja minun alppikauriiksi janoinen, mutta,
mutta.
Tiedättekö,
minkälaista hauskuutta on mennä tapaamaan tyttöystävänsä vanhempia, heitä koskaan ennen tavanneena, huivista valmistettu side silmillä?
Olla kuin
kiva kotieläin ja ihmistyä sitten tyttöystävän käsivarsien ja reisien välissä,
rintojen ja huulien.
Päiväksi
itsensä sokeaksi tehneenä kompuroida läpi preerian, läpi vuorenvarmaa tasaista
pintaa, jonka pinta paljastuu kaikkea muuta kuin tasaiseksi.
Star-Trek-tyttöni. Rakkauteni uloimpien ja läheisimpien ilmansuuntieni avaruudellinen yhteydenpitäjä.
Kerran juo
preerialla mitä ihmeellisimmistä lähteistä ja virtauksista.
Aineeton ja aineellinen elekieli, kieli, ei, en lähde vielä.
Aineeton ja aineellinen elekieli, kieli, ei, en lähde vielä.
Ole minun
osani.
Ole minulle.
Ollaan mennään, pidemmälle, taivas, ja
pilvet, taivasta ja pilviä.
Kyllä me
mahdumme vielä lähemmäksi vielä, mahdumme, tähän, kuumempaan kohtaan esirippua,
ja auringonpistosta.
Minä paijaan
sinua, ja hyväilen. Kerran kertoo pelkällä siinä olemisellaan. Älä
sammuta minua. Älä sammuta
minua vielä. Saanhan nähdä
sinut vielä, avaruustyttönä, käytävän luona, mennään huomenna meille, sitten,
huomenna, jos, kun, ollaan vielä.
Ei mennä, ei
liikuta vielä, hetki.
Ihan vielä
hetki, minun, sanoo Kerran ja kumpuaa auvoksi, pelkkään nimet valosäteiksi muuttavan
nopeuden lähellä ja lähelle olemiseen.
Kerran näkee ruohokentän. Iso on. On taivaankansi. Maailma, pieni maa, planeetta.
”Täällä!
Täällä!”, avaruudelle, ja tähtien alla. Kaunis horisontti, myös rajattomana, kaiken halkaisevassa valossa.
Taivas.
Sade.
Ruohoon tarttuva tuuli, sinne kotiutuva.
Ruohoon tarttuva tuuli, sinne kotiutuva.
Kumpuileva
yhden puun maisema.
Tie. Joen törmä, okraa.
Tammenkovaa maanväriä täynnä oleva harjanne, muinainen rotkomuodostelma. Joentörmä, sen takana, ja sen keskellä, urana, joki.
Tammenkovaa maanväriä täynnä oleva harjanne, muinainen rotkomuodostelma. Joentörmä, sen takana, ja sen keskellä, urana, joki.
Junaratoja.
Yhä vielä lentokoneiden ajassa, avaruusturismin aattoiltana.
Autoja. Kalastajien pienet veneet. Pullistelemista merien rannoilla.
Toviksi.
Tovi täällä, aika siellä täällä, tänne asti.
Kerran
laskee käsistään heinänkorsia.
Sylistään
tytön, joka rakastui silminnähtävissä olevaan, ja ruohotaivaan huivilla peitettyyn näköaistiin.
Kerran
rakastui tytön kommunikointi-laitteeseen.
Tytön keskimatkan juoksijan vartalon jännityksen ja rentouden risti-aalto-liikkeisiin rakastuivat kaikki, peura-soturin leimaan, siinä mikä tätä kuitenkin vielä paljon pehmeämmin, voimakkaammin ja ihmeellisemmin pyöristyy ihmisyydeksi ja sen naiseudeksi.
Tytön keskimatkan juoksijan vartalon jännityksen ja rentouden risti-aalto-liikkeisiin rakastuivat kaikki, peura-soturin leimaan, siinä mikä tätä kuitenkin vielä paljon pehmeämmin, voimakkaammin ja ihmeellisemmin pyöristyy ihmisyydeksi ja sen naiseudeksi.
Kerran
kulkee puistossa, puunkuorimaisen tammiston ja
pyökkipuuston alla, heinissä.
Mannertalven
jäljissä, ihmisissä ja maassa, linnuissa.
Kuvataideopettaja näyttää pojan silmien eteen joukottain pienenpieniä alastomia nais-tyttö -hahmoja. Niillä on kaikilla siivet.
Riikinkukon
sulkia seinillä, ilman symboliikkaa. Värien takia.
Niiden värejä on singottu keijukaiskuviin, siipiin ja valohämyihin.
Niiden värejä on singottu keijukaiskuviin, siipiin ja valohämyihin.
Kuvataideopettajan nahkaiset, piikkikärkiset saappaat, ruipelomainen ruumis,
hiusten pituus ja poukkoilu perusmiehen naamaa hieman epämääräisempien kasvojen
ympärillä.
Kerran
ihastuu kuvien suloisesti keimailevien nais-tyttöjen vartaloihin ja kasvojen muotoihin.
Miehellä on japanilainen vaimo. Niin kuin kissa piilossa, maatilalla, jossakin sen kuivan kovien pensaiden
kätköissä, maanviljelijöiden maassa, kunnes sade ja kesä työntävät koko maan
kaupunkiin ihmettelemään itsensä laajuutta ja pintaa. Niinpä niin. Keijukaiset sopivat tähänkin kuvaelmaan.
Kerran kohtaa pienen kaupungin tila-ajattoman ihmisyyden nuoruutta.
Usein Kerran murenee, kuin törmä sateessa.
Sade.
Pastorin tytär. Tyttären tavallista hienovaraisempi, mutta jatkuva lempeän himon
kasautuminen silminnähden rankkasadekuuroksi asti ulottuvaksi
valmiustilaksi.
Kerran näkee ihmisten ilon ja vapautumisenkin, Jumala-käsittämisen ja käsittämättä jäämisen untuvaisissa höyryissä, kivenkovalla pinnalla, kaavitulla pinnalla, piestyllä, taotulla, tuulen ja taivaan urauttamalla, pesemällä ja hedelmöittämällä pinnalla.
Pinta.
Sitä on niin
laveasti ja kerroksittain, rosoisesti tekstuuri-syventymiseen ja muotoiluun valmiina ja halukkaana.
Tukevia
ihmisiä, ja paksuhko-runkoisia matalia puita. Jyrsijöitä, hyönteisiä,
mehiläisiä, lintuja ja pilvenhattaroita. Odottavia ja kärsivällisiä. Iloon
taipuvaisia, armottomia, lähes mahdottomia käännyttää.
Heidän
laulunsa. Sellaisesta kaikesta, tyttö, kuin pelokas pensas tuulen edessä,
taipuu, mutta väistelee taitavasti. Väittää olevansa lesbo. Pastorin tytär. Sade.
Kerran
katselee tyttöä hölmistyneenä.
Lesbo.
Tyttö, sama
yhä yhtä pehmeä ja rakastettava, yhä huomaavainen ja pelokkaan suloinen, huijaa
pojan jähmettymään paikoilleen, ja kuin anteeksi pyytäen tyttö silloin kiertää itsensä
pois pojan edestä.
Kerran näkee tyttöä unissansa.
Valveillakin. Tyttö heittelee eräänä päivänä kärrynpyöriä ystävättärensä kanssa pojan
edessä ja vieressä. Ei. Tuo ei vielä ole lesboutta, arvelee Kerran, mutta tietää pian katoavansa, itse lähtevänsä. Olkoon tyttö mitä ihanimmassa rauhassa.
Tytön
pienempi, ainoastaan vuotta nuorempi sisko soittaa orkesterissa, missä? Aivan viereisellä tuolilla. Siinä he soittavat, samasta nuottivihosta.
Kerran on
eksynyt preerialle.
Kevyt kenttä-Kevät.
Kesä, kesän alku.
Lämmin manner-tuuli hyväilee jokaisesta luontokappaleesta esiin jokaiseen mahdollisuuteen taipuvaista iloa, halua ja leikkimielisyyttä.
Kesä, kesän alku.
Lämmin manner-tuuli hyväilee jokaisesta luontokappaleesta esiin jokaiseen mahdollisuuteen taipuvaista iloa, halua ja leikkimielisyyttä.
Nurminen,
kumpuinen, tasainen.
Jyväkasvien päiväpeitto.
Linnut ja sateen jälkeen pienet purot.
Ukkonen. Harvaryhmäisten puiden hiljaisen koskettavat tuuheat lehvästöt. Harvaan
rakennettu ihmismatriisi.
Kerran
kaipaa metsän pienempää mittakaavaa. Nopeampaa tilanjakautumista.
Kaipaa, mutta
unohtaa koko ajan kaipuunsa, kaikessa lavean etenemisen tasaisuuden
poikkiliikehdinnässä.
Villieläinten ja muinaisien kansojen jälkiä kosteassa mullassa.
Kerran näkee
kesän ohi ja lennähtää pois, kauas muualle, seuraavan tuulenvireen yltyessä
voimakkaaksi maata silittäväksi ilman virraksi.
Lesbo. Ei
varmasti ole mikään lesbo, miettii Kerran ja miettii toisenkin kerran asiaa,
monta kertaa ja paljon muutakin ihmeellistä, eikä edes paljossa heti
katoavaa.
Kiertävää.
Laajaa etenemistä, muuttuvaa kyllä, mutta ei aivan heti katoavaa.
Pienen pieni, peukalon
kokoinen, kolibri heiluu kuin metronomi maailman halki.
Tahdissa,
siivet juuri ja juuri näkyvänä potkurimaisuutena, lapojen iskuina, pohjoiseen,
etelään, pohjoiseen, etelään.
Ihminen itään ja länteen, minne, minne.
Ihmiskunta
usein pakottamattakin, ja varsinkin pakon ajamana, sinne, missä ruoho on hetken vihreämpää, missä maa on hedelmällistä,
eikä edes heti tulessa, polttamassa kaikkea sen kautta ollutta ja olevaa.
Siis ei sillä
hetkellä, ei kai vuosiin, aikojen kausiin.
Kerran maalaa kolibrin siipien värikuvioita syvämuistiinsa ja muistiinpanoihinsa.
Keijukaisten siipiä, keijukaisten pientä alastomuuden silminnähtävyyttä, nuoren ihmismiehen mielen kulkua, huumaavia muotoja ja muotoutumista, kuusitoistavuotiaan tytön aikuisuuden alkamisesta ja itsestään ja toisen läheisyydestä innostuneita, mutta varovaisen herkkiä hahmoja, kysyvääkin elehdintää, luonnollisenkin itsevarmoja ilmeitä, silmiä, joiden kautta voisi juurtua yhtä hyvin siihen paikkaan, jos luojakoneisto niin päättäisi toteutumisenaan, tai lakkaisi liikuttelemasta asiaan liittyviä massoja, itsessään, oman ilmentymisensä kulkuna.
Katsokaa, ja me katsomme.
Kerran ui virrassa, mutta vastavirtaan, väittää pojan
keiju-ystävätär pojalle.
Tasanko, usean päivän pituinen sade ja matalalla hahmovirtaileva
pilviverho.
Kerran on kadonnut. Tasanko on jäänyt paikoilleen.
Peukalon
kokoiset kolibrit hakkaavat siipiään vastatuulten käsivarsien otteissa ja otteista irti etsien
suojaa jokaisesta vastaantulevasta lehvästöstä.
Pujahdellen
oksien välissä kuin kalat koskissa tai kaislikon reunamilla.
Joskus
muinoin oli ollut sellainenkin aika, jolloin kokonaisen taivaankannen laajuiset
lintuparvet vaelsivat siellä, missä ihminen vasta opetteli käyttämään
siemeniä maan viljelykseen ja käsiänsä heinäkasvien kukintoja tunnustellakseen
ja tunnistaakseen, kanavoidakseen maata, käyttääkseen alustaksi asti,
ihmiskunnan matriisin paineaalloille.
Siitä
kaikesta lähti ääni.
Taukoamaton
humiseva, pyörivä äänen pitäminen.
Lentokoneessa.
Joenuomassa.
Maantien mutkassa, juuri ennen pienen
kaupungin ulointa kehää, suurkaupungin monikaistale-risteilevien katujen varsilla,
heinikon keskellä ja pilvien alla, pakkas-syksyisessä avaruuden ja nuotion
ristitulessa.
Keilaratojen, muovisohvien ja metallipöytien kolinassa.
Tytön
odottavassa katseessa, kevyesti kiinni pysyvien huulien edessä.
Orkesterien
täyttämien salien pehmustettujen tuolien karhean kestävillä
kangaspinnoilla.
Käytävien
kovien materiaalien rajaantumisessa, taivaankannen ohenemisessa valoon ja pimeyteen,
maailman ja avaruuden väliseksi kaikukopaksi ääniaukkoisuuden levittymiseksi
ympyrää suurempiin ja vaikeampiin muotoihin.
Kerran
vielä.
Ei.
Kerran oli
kadonnut, sateen jälkeen esiin hehkuvankirpeän aistiräjähdyksen kuulauden ja
läpikäytävyyden taakse.
Hetkellisesti eteen nousseen kummun taakse, yksittäisen puun, ja puurykelmän,
melkein kokoaan suuremman varjon, ja pilvistä lyhyesti, ja vauhdissa, heittyvien
varjojen vilkkaan liikenteen maastokuvioiden kätköihin.
Tilkkutäkki,
väitti lentokone lyhyemmin kuin mikään muu, mutta ei se sitä ollut.
Se oli
maastokuviokelluntaa.
Yksi ihmislajin näyttävimmistä taidon ja
urheuden kisailuksi asti yltyvästä uhon ja rakkauden lajeista, siihen mikä oli
esiin astunut, tai maasta ylös noussut, siksi ajaksi ja sen pituisena, uudestaan
ja uudestaan.
Kuka tietää? Kerran tiesi, mutta ehkä enemmän, ja pikemminkin lopulta jo toisenlaisia asioita. Tiesi tai jatkoi ainakin osittain sieltä suunnalta kohti universumin keskipisteestä kaukana olevaa ajan ja paikan yhtymäkohtaa mielellään sopivalla hetkellä ja sopivan tunnelman saattelemana.
Otteita kosmonominaalisesta manifestista
Mitä?
1.
Suurimman kokonaisuuden
lainalaisuuksien ja ilmentymisien merkitykset kulttuuriseen ja henkiseen, niin
kuin myös kaikkeen muuhunkin olevaan, ovat tietynlaisia eivätkä mitä tahansa
merkitseviä.
2.
Aina on olemassa vaihtelevassa
määrin enemmän tai vähemmän paikkansa pitävää hahmottumista todellisuudesta,
sekä enemmän tai vähemmän onnistunutta ja onnistumista tukevaa toimintaa,
koskien kulttuurista, henkistä, ja totta kai, kaikkea muutakin ihmistä koskevaa
toimimista.
3.
Tämä on ilmoitus halusta,
valmiudesta ja tarpeesta, etsiä ja tuoda esille kulttuurista ja henkistä, sekä
kaikkea muutakin koskevaa, suurimman kokonaisuuden läsnäoloa, ja kanavoida omaa
yksittäistä ja yhteistä olemista ja toimintaa, tältä pohjalta, oman itseytensä
kautta, tähän kokonaisuuteen osallistuvaksi ja asettuvaksi, niin että tämä
muodostaa osan siitä mikä on suurimman kokonaisuuden toteutumisen tapaan nähden
myötämukaista.
4.
Edelleen, tämä on ilmoitus
halusta, valmiudesta ja tarpeesta, pyrkiä tähän mahdollisimman
kokonaisvaltaisesti ja täydellä mitalla, ymmärtäen, että se on ensinnäkin,
oleellisessa määrin mahdollista, ja toiseksi, vaikuttavuudeltaan merkittävää,
mutta silti, ja kolmanneksi, jatkuvasti ja monessa, erehtymiseen herkästi
taipuvaista, ja joka tapauksessa rajallista ja rajoittunutta.
5.
Tähän edellä mainittuu pyritään mahdollisimman tarkasti,
ymmärrettävästi ja paikkansa pitävästi, ja niin että ihmisen, yksilön ja
yhteisön asemat, itse itseään toteuttavina tekijöinä ja tekijäjoukkoina, ei
juuri nimenomaan tämän edellä mainitun pyrkimyksen vuoksi ainoastaan tai
nimenomaan tai eniten juuri häiriinny, vaan pikemminkin ja enemmänkin,
entisestään helpottuu ja täsmentyy, ymmärtäen kuitenkin kuinka väistämättä
jotkut tahot aina häiriintyvät uudistumisien ja muutoksien toteutumisissa.
Miksi?
1.
Toimintakulttuurin tukena olevat
selitysmallit ja niiden tulkinnat ovat olleet, ja yhä ovat, riittämätön
viritelmä tukemaan ja ohjaamaan kannattavalla tavalla meitä koskevaa
kulttuurisella kentällä tapahtuvaa henkistä olemista ja toimintaa.
2.
Todellisuus viime kädessä, mutta
yhtä lailla kaiken aikaa, korjaa ja oikaisee kaikkia niitä tekijöitä, jotka
ovat asettuneet suurimman kokonaisuuden suhteen kestämättömällä tavalla.
3.
Suurimman kokonaisuuden edes
osittainen ymmärtäminen ja hahmottaminen, mutta myös suurimman kokonaisuuden
suhteen sen toteutumisen tapaan nähden myötämukaisuuden edes osittain onnistuva
aktiivinen kanavoiminen osaksi toiminnan ratkaisuja ja muotoja on ensiarvoisen
tärkeää.
4.
Jos, ja aina kun, kokonaisuutta ei
ole riittävissä määrin ja riittävän osuvasti ymmärretty eikä hahmotettu, eikä
tällaista ymmärrystä ja hahmottumista ole riittävissä määrin saatu
toimintakulttuuriin ja toiminnan tapahtumiseen mukaan, ja niin että suurimman
kokonaisuuden suhteen sen toteutumisen tapaan nähden myötämukaisella tavalla,
kehittyy ihmistä koskevat tilanteet ja todellisuus, aika ajoin pelkästään jo
tästä syystä niin vääristyneiksi ja ongelmallisiksi, että syntyy valtava määrä
kärsimystä ja kannattamattomuutta.
5.
Varsinkin tekniikka, mutta myös
sen ohella muutkin jatkuvasti kehittyvät ihmisen olemiseen liittyvät
osa-alueet, muuttavat ihmistä koskevaa todellisuutta, sen kulttuurista ja
henkistä puolta, niin kuin myös tätä koskevaa maailmanlaajuista
toimintakoneistoa ja sen painopisteitä, niin voimallisesti, ja niin nopeasti,
että myös voimallista ja nopeaa, mutta myös hosumattoman kannattavaa, ja
hosumattoman osuvaa, henkistä ja kulttuurista uudelleen orientoitumista ja
uudistumista on entistä tärkeämpää ja merkittävämpää ratkaista esiin, ja luoda
esille kanavoitavaksi.
6.
Jotta erityisen voimakkaat ja
nopeat muutokset ovat edes joiltakin osin hallittavissa, ja edes jonkin
asteisesti kestävällä tavalla kohdattavissa, on meitä koskevan henkisyyden ja
kulttuurin syytä toimintakunnollistua, oikaistua ja korjata itsensä
mahdollisimman pystyvään, ja kestävään muotoon, mikä toimintatilassaan
mahdollisimman tinkimättömän paikkansapitävästi kykenee hahmottamaan ja
seuraamaan, mutta myös muokkaamaan, todellisuuden kulkua niin, että se on
suurimman kokonaisuuden toteutumisen tapaan nähden myötämukaista.
Tunnisteet:
eurooppalainen,
filosofia,
ihan heti,
julkaisu,
kirjallisuus,
kosmonominalismi,
kulttuuri,
lainkuuliainen kulttuurivallankumous,
manifesti,
proosaa,
suomalainen,
suurin kokonaisuus,
Tero Takala,
tuotanto
Lennä
Rankkasade.
Kuuro.
Lumimyrsky,
rankka kuuro
Luminen ja kuuro.
Poskelta korviin ulottuva
kuurolataus
lumitykistä lumipasuunaan,
pumpulipöhötys
vaalean violetti,
vaaleansininen untuvavilla.
Myrskykuuro,
hiljainen ja peitetty.
Ei autoja, ei tirskuntaa,
ei mitään sellaista,
kun ei, niin ei.
Uskotaan,
ja me uskomme,
kun lumikanuuna tyhjenee
unen nopeudella taivaalle,
taivaalta rakennuksien väliseen ilmaan,
meidän väliimme,
ja me välitämme,
kaiken tämän ja tämän läpi,
me tunnistamme toisemme,
pelkomme kosketuksen kylmyydestä,
raudanhuurteesta huulien äärellä.
Ja siellähän te olettekin,
kaikki lumen keskellä.
Etsin niin pitkään löytämättä
En löytänyt ruudulta,
sohvan takaa,
en täydestäkään liikkeestä,
en, kun en katsonut lumen läpi.
Ja siellä
hurjina ja taulut auki
teidän silmänne,
sotketut jälkenne,
sädekehänne hangessa.
Siivet kiskoitte selästänne,
otitte pois varmuuden vuoksi,
otitte toisiltanne,
toinen toista suojellen,
ei lennä tämä enkeli,
ei lasin poikki lennä,
lentää jalat maassa,
uraa lumisella kadulla,
laahaa jalkojaan siellä
kuin ikuisen nousun laskeutumistelineitä,
ylikuumiksi käyviä auroja.
Hehkuen kuin pakotettu sydän,
siellä kihisten ja puhisten
keskellä mahdollisimman pehmeää ja hiljaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)