keskiviikko 8. lokakuuta 2014

IV

Neljä gorillaa

Oli kerran jono. Se kulki maailman ympäri. Jonossa ihmiset odottelivat asemansa kohentumista. 
Kaikki tiesivät, että edessäpäin odotti loistava tulevaisuus. 
   Laukauksia vaihdettiin kuin tervehdyksiä. Viha ja pelko väänsi ihmisiä jonossa. 
   Jono liikahti hiukan. Läheinen pusikko kahisi. Esiin kömpi 5 gorillaa.
 Gorillat jäivät katsomaan jonossa seisovia ihmisiä. Ihmiset katselivat takaisin. Sitten joku huudahti: 
   - ”Tuolla mennään jonon ohitse!” 
   Muutama ihminen vilahtikin pusikossa. Laukauksia. Ohittajia ei saatu kiinni. Jonossa olijat seisoivat paikoillaan ja heitä poltti viha. He tärisivät raivosta. Osa heistä kääntyi gorilloja kohti. Sitten he ampuivat. 
   Kolme gorillaa viidestä kaatui maahan. 
   Kaksi pystyyn jäänyttä hyppi ja kirkui, mylvi ja örisi, teki valehyökkäyksiä jonon suuntaan ja tärisytti maata valtavilla nyrkeillään.
   Toinen niistä alkoi vimmatusti viskellä ruohoa ja multaa kohti ihmisjoukkoa, kohti taivasta, metsää, viskoi ja mylvi, takoi rintaansa, maata allaan ja edessään. 
   Toinen sen sijaan aloitti nostelemaan ja tökkimään kaatuneita ylös maasta, hakkasi ja huusi niille. Teki pari valehyökkäystä ja palasi taas kaatuneiden luo tyrkkimään niitä liikkeelle. Lopulta se antoi periksi ja jäi siihen. 
   Silloin maassa makaavista gorillojen ruumiista yksi nytkähti. Se oli pieni liike. Se antoi hetkeksi uutta toivoa paikalla olevalle gorillalle, mutta jatkoa ei seurannut. Kaatuneiden gorillojen jähmettyneet vartalot lojuivat siinä liikkumattomina möykkymäisiin asentoihin pysähtyneinä. 
   Lopulta toinenkin, yhä ruohoa ja maata viskelevä gorilla lopetti riehuntansa. Se jäi katsomaan kuinka sen ainoa hengissä oleva lauman jäsen pyöritti päätään ruumiiden luona. Katseltuaan jonkin aikaa toisen raunioitunutta olemusta, se istahti alas. Sitten ammuttiin jälleen. 
   Kaatuneiden luona ollut gorilla mätkähti maahan. Se tärisi siinä 12 sekunttia ja muuttui sitten liikkumattomaksi.
   Tämän jälkeen oli hiljaista. 
   Viimeinen gorilloista istui siinä ja katseli. Se katseli entisten laumanjäseniensä ruumiita. Sen suu liikahteli, mutta minkäänlaista ääntä ei sieltä tullut ulos. Se vain istui siinä ja katseli. Välillä se vilkaisi jonossa olevia ihmisiä. Kouristi, kauhu möykkysi sen jähmettyneen hengen virtautumisessa.
   Sen silmissä välähti silloin kysyvänpuoleinen katse, jotakin sellaista, mikä itsepintaisesti etsi lasittuneen myrsky-railoisen raivon keskeltä jotakin gorillamaista ja elossa olevaa. 
   Sellaista ei näkynyt.
   Kivun jäykistynyt esiaste velloi päässä silmiin asti.
   Pieni tuulenvire sai lehdet liikkumaan puissa. Puiden alaoksilta tipahteli sinne juuri viskottua ruohoa. 
   Gorillan litteälle nenälle leijaili ruohonkorsi. Se puhalsi sen pois.
   Sen päässä virtasi kuumoittavalta tuntuva veri ja lihaksisto nytki. 
   Se otti muutaman askeleen kohti ammuttuja… pysähtyi… katseli taas ympärilleen, kuin pelkäisi jokaista uutta askelmaa, juoksuaskelmaa tai hivutusta, siinä maailmankulussa, sen ympärillä kanavoituvassa ajassa ja aineessa. Näkymä ympärillä oli yhtäkkiä muuttunut vieraaksi ja äärimmäisen epävakaaksi. 
   Siinä se seisoi eikä oikein tiennyt mitä sen piti tehdä. Sen luonto oli mennyt hetkeksi sijoiltaan.
   Se kääntyi lopulta, ja sätkähti lyhyeen juoksuun. 
   Pian se kuitenkin taas jähmettyi aloilleen. 
   Se pyöräytti päätään, kuin katsoakseen vielä kerran taakseen. Mutta kääntyessään se keskeytti liikkeensä juuri kun sen kasvot olivat avautumassa takaisin jonon suuntaan. 
   Lopulta se kömpi pois paikalta ponnettomin askelin. 

Kuului vielä jonkin aikaa rasahtelua ja kahinaa. Sitten ei kuulunut mitään. 
   Tuntui, kuin juuri sillä hetkellä ei mistään kuulunut mitään. 
   Ihmiset seisoivat mykkinä jonossa. 
   Oli oudon hiljaista. Niin hiljaista, että ihmiset saattoivat kuulla omat ajatuksensa. Tässä sitä mennään, ompa hiljaista, mikä maksaa ja mitä v...     
   Sitten, kuin yhdestä ja samasta narusta vedettynä, kaikki peittyi jälleen valtavaan äänien tulvaan.

Turpaduuri


Kysymys on osittain iästä. 

Ja siitä, että sitä ruokitaan. 

Suuntaus, jossa agression ja itsekorostamisen kanavointia arvostetaan ja ihannoidaan erityisen korkealle. 

Kysymys on osittain terapiasta.


Kysymys on osittain siitäkin, että ihmisen kokonaisoleminen on niin vaikeasti kanavoitavissa ihmisyydeksi.

On myös kysymys kulttuuritoimimisen kentällä hajoamisliikesarjojen aiheuttamasta epävarmuudesta, siitä pelosta ja turhautumisesta, mikä syntyy, kun niin moni taho ja tekijä tuottaa ja toimittaa vääristynyttä ja huonosti yhteentoimivaa.

Mutta auttaako se, että ilmiökokonaisuuksien sotkemiseen agressiivisesti hätäilevä pikatuottaminen yhdistyy turpaduurin kanssa? 

Turpaduuri synnyttää pelko-viha-umpimielisyys-välinpitämättömyys-itseihailu-uho-pingpong-kierre-aivoituksia, ja niiden leviämistä. Tämä ruokkii itseään, ja yltiöityy hehkuttamaan tästä kaikesta, kaiken muun ohella, jonkinlaista lähes kultapinnoitteista suurimmasta kokonaisuudesta piittaamatonta itsekeskeiseen tahtomiseen ripustautunutta reippaus-koreografiaa. 

Elvis-vaihetta seuraava vaihe, villin lännen imperatiiviseksi puskevassa kulttuurituottamisessa ja sen ketjuuntumisessa. 
 

Toivo

=
Aavistus jostakin, joka on sen arvoista. 

Toivossa on hyvä elää, kaikista kritiikeistä ja käänteis-viisasteluista huolimatta. Niin kai ja onhan tämä näin. 
   
Mutta parempi on elää hyvässä yhteisössä. Mutta, ennen kaikkea, parasta on elää oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 
   
Esimerkiksi, jonkinlaisen hyvän yhteisön osana, jonkinlaisella sitä koskevalla hyvällä hetkellä.

No, jos nyt satut näkemään jossakin toisessa paikassa hyvät edellytykset elämiselle, mene sinne joukolla ja huomaa kuinka paikka ja aika on jo siinä samassa muuttunut joksikin muuksi, sellaiseksi, jota tuskin enää voi kutsua kovinkaan uskottavasti, ainakaan kovin pitkän aikaa, hyväksi yhteisöksi, ja tämän yhteisön olemassolon aika-jatkumossa havaittavissa olevaksi hyväksi hetkeksi.

Graal



Euroopan legendaarisin juoma-astia. 
Kulttuuriperimätiedon mukaan malja toimi viimeisen ehtoollisen juoma-astiana. Tai draamatummassa versiossa astiana, johon Jeesuksen veri otettiin talteen ristillä, kun  ristiin-naulitun kuoleminen varmennettiin keihään pistolla. 
   
Jeesuksen vetämä ryhmä, tai ainakin ilmeisesti sen johtaja, yritti pusertaa juutalaisuudesta, todennäköisimmin myös kreikkalaisuudesta ja osittain myös sen torjumisesta, ja ehkä myös joidenkin muidenkin kansojen kulttuurisista ratkaisuista ja viisauksista, selitysmallia sille, millä tavalla todellisuus on vastaanotettavissa. 
   
Tämä yhdistettynä sooloiluun ja reippaaseen annokseen hengellisyyttä.
   
Todellisuuden vastaanottaminen on tärkeää, mutta ei aina helppoa. Koska tilanne sitten oli varsin hankala tuossa nimenomaisessa ajassa ja paikassa, niin ehkäpä siis siksi asiat saivatkin lopulta legendaariset mittasuhteet, kun Jeesus vangittiin ja teloitettiin kansankiihottajana, ja koska Rooman kulttuuripiiri, siinä vuosisatojen edetessä, alkoi mennä tämänkin asian kanssa aika lailla solmuun, niinkuin se alkoi mennä monien muidenkin asiakokonaisuuksiensa kanssa. 

Meille on joka tapauksessa tietona välittynyt, että kansa oli jo valmiiksi kiihtyneessä tilassa, ilmankin Jeesusta ryhmineen. Niin kuitenkin kävi, että Jeesuksen opit levisivät siinä, isossa kaiken maailman kiihtymisen kierteessä, kuin lingottuna, kaikki legendat myös, oppien mukana, siinä tapauksessa, että legendat ja opit ovat eri asioita, niin kuin ne epäilemättä ovatkin. 
   
Niin levitettiin Graal tässä keskityksessä pitkin Eurooppaa kaikenlaisen muun aineksen joukossa.
   
Samassa, kenties jo heti alusta pitäen, kaiken sen keskellä, alkoi kadonneksi hahmotetun Graalin etsinnän ja paikantamisen aikakausi. Alkoi Graal-käsitteen voittokulku yhdeksi Euroopan legendaarisimmaksi voima-astiaksi. Siinä siitä oli puhe mistä puute erilaisten runsaudensarvien ja pohjattomien säkkien kanssa, ja joskus myös ihan siinä Pandoran surullisen kuuluisan lippaan rinnalla.

Nythän on näin, että Graal on ymmärrettävissä ainakin kahdella tapaa.   
  
Astia, josta juutalaisuuden kehittyminen kristillisyydeksi, lähi-idän ahjossa, helleenisyyden ja roomalaisuuden myötä tulleissa kulttuurivaikutuksien kokonaislatauksissa, löysi ultimaattisen käyttöliittymän, tai kuljetusvälineellisen perusratkaisun itselleen.
Graal. Juuri oikean muotoinen ja kokoinen, juuri oikeaa materiaalia ja juuri oikean lähtökohdallisen taustan omaava juoma-astia, toimiakseen parhaimpana mahdollisena keinona sammuttaa henkistä ja hengellistä janoa, joka ihmisiä, ainakin siis Euroopassa, vaivasi noina legendaarisina aikoina, ja noita aikoja seuranneina vähintään yhtä legendaarisina aikojen ajallisuuksina.
   
On myös mahdollista ymmärtää, että Graal on ainoastaan pelkkä tarunomainen juoma-astia, jota Jeesus Nasaretilainen käytti, tai sitten ei käyttänyt, hänen ja hänen ryhmänsä viimeisellä yhteisellä ehtoollisella. Piste.
   
Mutta, on itse asiassa vielä kolmaskin tapa, mikä vaikuttaa lähes samalta kuin ensimmäinen mainittu selitysmalli, mutta mikä vielä tarkentuu tästä jonkin verran poikkeavaksi. 
   
Nimittäin joidenkin tuntemattomiksi jääneiden humanisti-matemaatikkojen mukaan Graal on kaava, jonkinlainen matemaattisesti täsmäorientoituva malli, jota käyttämällä on mahdollista löytää eri asiakokonaisuuksiin ja toimintakuvioihin tiettyä poikkeuksellisen Jumalalliseksi kutsuttua, tai jos halutaan, niin suurimman kokonaisuuden toteutumisen tapaan nähden myötämukaiseksi ymmärrettävissä olevaa ilmentymistä. Ongelmaksi on vain jäänyt, että kaava on kadonnut. Tai sitten se on toistaiseksi aina ollut harhaanjohtavan keskeneräinen. 

Joo, sitten oli britit, anglit, saxemannit, piktit, kelttien jälkeläiset, roomalaisten perintö-huonekalut, Arthur, Sir Callahad jne jne. Mutta nämä nimenomaiset Graal-legendaan liittyvät sankarit ja sivuhahmot tulkoon esille tuoduiksi paremminkin jossakin toisessa kohtaa tätä yhtä ja samaa, ja yhtä moninaisen sanallista pieni-planeettaista mutta joka tapauksessa suurta kertomusta.

Disko

=
Paikka, jossa pyöriminen on ehkä luontevin sana, kuvaamaan tätä erityistä tilankäytön muotoa ja luonnetta. 

Disko, eli Diskos on alkujaan kreikkalainen sana, joka suomenkielellä kääntyy sanaksi kiekko. 

Koko ajan, kun nuoriso on käynyt Diskossa, on se käynyt kiekossa, ja käyttäytynyt juuri sen mukaisesti.

Nimenomaan juuri pyörivät kiekot päätyivät näinä myöhempinä aikoina tuomaan, niiden pintakuvioihin taltioidun tekniikan kautta, musiikkia kansanjoukoille, siihen totta kai jo valmiiksikin pyörähtelevään iltamoimiseen, josta nuoret kautta aikain ovat niin pitäneet. Koskettavaa.

Oksidaalista. Voi olla. Diskomaanista pyörä-teknologian rytmivehkeilyä. Ainakin ja vähintäänkin pelejä ja vehkeitä aika monenlaiseen lähtöön tyyliasulla 'Beibi', 'Urbo', 'Hörhö', 'Kovis', 'Diiva' ja 'Turbo'. Nämä ja monet muutkin vaihtoehtoiset lähestymistavat materialisoituvat sinne kaiken sen kiekkokansan urhean ja muunlaisenkin aktivismin ja toiminnan ilmentymisen hauskuudeksi ja ihanuudeksi, kaiken sen maailman sekalaiseksi yltyvän epätoivoisenkin sekoilun ja nolouden keskellä, jonka päällä parhaimmassa tapauksessa pyörii diskopallo, ja jonka läpi viiltää diskobiitti yhdessä kone-helvetillisen kauniin lauluäänen tai jonkin muun melodisen ulinan kanssa.

Pelti-este



Lumi sulaa laikuiksi.
   Valo kimmeltelee jäästä sulaneen pisaran pinnalla. Sellaisia on sadoittain siellä täällä pieninä tähtinä, liikenteen likaamissa jäälumikasoissa. 
   Mies kävelee kadunkulmaan, katse rakennuksien pintamuodostelmiin kohdentuneena. Kadulla liikutaan, kuka nyt mitenkin, tapansa mukaan. 
   Mies antaa ajatuksiensa liukua edestakaisin. 
   Tällä kertaa, miehen mielessä kuvioituu mielen sisäisen äänen ja vallalla olevan tunnelma-kokonaisuuden yhteyksiä, joitakin teoreettisia viritelmiäkin, mutta hajamielisesti, ennen kaikkea, kevyen hajamielisesti ja edestakaisin. Hänen ajatuksensa köllöttelevät ja pyörivät hitaasti, paikasta toiseen, kenties suurelta osin ympärillä höyryävän komean sään kunniaksi.
   "Antaa asioiden liukua, lisääntyvän valon ja lämmön mukana." Näin hän on ajatellut koko päivän, ja näin hän on tehnytkin.


   Aurinko paistaa kirkkaana. Talven loppumetreillä, se tapahtuu aina yllättävän paljon ennakoitua suuremmalla voimalla. 
   Kadunkulmassa auto pyörähtää miehen eteen. 
   Mies ei hidasta liikettään.
   Autokaan ei hidastanut. 
   Mies melkein hipaisee ohi kiitävää autoa, sen takapeltejä, lähes leikkaten sen liikkeen omallaan. 
   Mies nauttii tästä leikistä. Hän on ollut sotajalalla autoja vastaan jo vuosia. Tietysti hän on aika pahasti alakynnessä, mutta ei ainakaan vielä ole suostunut antamaan periksi. 
   Ei siinä, että mies uskoisi sotaa voittavansa. Olisi kuitenkin surullista luovuttaa sellaisen edessä, mikä pitää niin meluisaa ja ikävältä kuulostavaa ääntä. 
  
   "Tässäpä onkin kaunis katu", ihastelee mies osittain onnellisena. "Ja tuolla on meri". 
   Talojen jatkumossa meri ja taivas näkyvät aukkona muutaman korttelin päässä. 
   Siellä pilkottavat valo ja avaruus. Vetovoimia. 
   Seuraava risteys. Autoja ei kuulu. Katseen rajamailla, ei metallimaalattua pintaa, ei lasin välähdyksiä. 
   Etuoikealla punaiseen pukeutunut nainen nousee pyörän selkään. 
   Nainen kiinnittää päähänsä kypärää. Hän katsoo miestä niin kuin ohikiitävää elokuvavirtaa katsotaan. 
   Naisella on erikoinen laukku selässä. Suunnitteltu nimimerkeille muodikkaasti puettu lähetti tai kilpauimari. 
   Mies kävelee naisen ohi. 
   "Ei. Ei ui kilpaa, eikä toimi pikalähettinä...",
   Miestä ärsyttää naisen käyttämä hehkuva ja täysipitoinen punainen väri, ja lähes täysin ulottumattomiin asettunut meininkiin. 
   "Olkoon. Itsekin olen yhtä kaukana. Varmasti aivan yhtä ärsyttävän näköinen.", mies arvelee ja antaa asian olla.  
   Mies katselee valoa kaikkialla. Nenää kutittaa, silmissä säkenöi, ja lämpö leviää kasvojen lihaksissa ja luissa.
   Miehen mielessä kiteytyy eräänlainen oivallukselta tuntuva ajatus-ketju. 
   "Onnistua, onni. Niin juuri. Sellaista tapahtuu, vähän niin kuin jokin saattaisi sumuuntua, kostua tai värjäytyä täyttyessään sumu-aineksesta, kosteudesta tai väriaineesta. Onni-ainesta tiivistyy tilanteeseen, annos annoksen jälkeen, seuraa onnesta tiivistyminen, täyttyminen. Onnistuminen... vai onnellistuminen. ...Hahaa. Joka tapauksessa, hienoa. Niin juuri."

   Seuraava risteys. Mies ylittää jo katua. Pakettiauto tulee vauhdilla ja ottaa miehen kaartavaan liikkeeseensä mukaan. 
   Miehen päässä pyörähtää vielä ajatus onnistumisen hauskasta sanallisesta luonteesta. "Siinä siis ikään kuin ihminen täyttyisi onnesta, kostuisi onni-aineksesta... kostuminen... valaistus... outo valaistus."
   Mies valahtaa maahan pakettiauton pystysuoralta konepelliltä. 
   Pakettiauto on nyt kummallisen paikoillaan äskeisen vauhdikkaan käännöksen ja nopean äkkipysähdyksen jälkeen.

   Mies makaa pölyisellä kadulla ja katselee pientä lumista kohoumaa edessään. Se kimmeltelee ja säkenöi. Aistimus on repaleinen, ja silti eläväisen syvä.  
   Tuntuu ihmeellisen lämpimältä ja kylmältä samanaikaisesti.
   Tomun, bensiinin ja sulavan lumen höyryt pyörivät hämmästyttävän voimakkaina juuri siinä aivan kadun pinnassa. Jostakin kuuluu outoja ääniä... musiikkia? Kipu peittää pian loput muistakin aistimuksista. Valo katoaa viimeistä edellisenä, sen jälkeen tuntoaisti, jos ei sitten älyn aistia oteta huomioon. Älyn aisti, tai sitten älyttömänkin järki-ulottuvuuden kokeminen. Sekin katoaa ainakin hetkeksi, jonnekin hämärän taakse, epämääräisyyden tilattomille ja ajattomille poluille.
   Ei. Tämä ei ole loppu. Tämä oli vasta alkua. Alkua ja pelti-este.
      

Kerran preerialla


Taivasta ja pilviä. Tupla-kuurouttava, ei hiljentävä, se, ja maa. 
   Kerran kiristää huivia silmilleen. Kerran on päivän sokeana. 
   Aamu sokaistuneena tuottaa hankaluuksia.
   Talo preerialla. 
   Preeria joka puolella. Meressä, aavikolla, metsässäkin ja tietysti peltojen keskellä. 
   
Vuorien täyttämässä paikassa ei välttämättä ole preeriaa. 
   Siellä on pieniä taloja ja alppilehmäin maitoa.
   Preeria on iso paikka. 
   Vuoristoissakin, siellä kuljeskelun jälkeen. 
   Taivas ja pilvet. 
   
Maassa on kohta lunta, mutta vielä on mahdollista kävellä tytön taluttamana, pelkäämättä liukastuvansa, pelkäämättä jäävänsä lumisateen alle. 
   Kerran virnuilee silkkihuivin alla.
   Tyttöystävä on kaunis, vaikka häntä ei näkisikään. 
   Riittää. 
   Kerran näki hänen soturi-vartalonsa, ja hänen kasvonsa, mielessään, kuin ihmeelliseen suurempaankin ajattomuuteen ja paikattomuuteen valmiina. 
   
Rintojen kouhoumat, puserossa. Eikä vain mielessä. Aasian pajoissa valmistettu, Star Trek -mallinen kommunikointilaite-koru, paidan pehmeän kaareutuvaa kangasta vasten. 
   Kaunista. Juoksijan sulokkuus. 
Ei, ei riitä, ihanuus, kutsuva, säteilevä nuorekas ilo, ja se, mikä sitten palaa tunnetasolla juoksijan liekillä. Se ja minun alppikauriiksi janoinen, mutta, mutta.  
   Tiedättekö, minkälaista hauskuutta on mennä tapaamaan tyttöystävänsä vanhempia, heitä koskaan ennen tavanneena, huivista valmistettu side silmillä? 
   Olla kuin kiva kotieläin ja ihmistyä sitten tyttöystävän käsivarsien ja reisien välissä, rintojen ja huulien. 
   Päiväksi itsensä sokeaksi tehneenä kompuroida läpi preerian, läpi vuorenvarmaa tasaista pintaa, jonka pinta paljastuu kaikkea muuta kuin tasaiseksi. 
Star-Trek-tyttöni. Rakkauteni uloimpien ja läheisimpien ilmansuuntieni avaruudellinen yhteydenpitäjä. 
   Kerran juo preerialla mitä ihmeellisimmistä lähteistä ja virtauksista. 
   Aineeton ja aineellinen elekieli, kieli, ei, en lähde vielä. 
   Ole minun osani. 
   Ole minulle.
   Ollaan mennään, pidemmälle, taivas, ja pilvet, taivasta ja pilviä. 
   Kyllä me mahdumme vielä lähemmäksi vielä, mahdumme, tähän, kuumempaan kohtaan esirippua, ja auringonpistosta.
Minä paijaan sinua, ja hyväilen. Kerran kertoo pelkällä siinä olemisellaan. Älä sammuta minua. Älä sammuta minua vielä. Saanhan nähdä sinut vielä, avaruustyttönä, käytävän luona, mennään huomenna meille, sitten, huomenna, jos, kun, ollaan vielä. 
   Ei mennä, ei liikuta vielä, hetki. 
   Ihan vielä hetki, minun, sanoo Kerran ja kumpuaa auvoksi, pelkkään nimet valosäteiksi muuttavan nopeuden lähellä ja lähelle olemiseen. 


Kerran näkee ruohokentän. Iso on. On taivaankansi. Maailma, pieni maa, planeetta. 
   ”Täällä! Täällä!”, avaruudelle, ja tähtien alla. Kaunis horisontti, myös rajattomana, kaiken halkaisevassa valossa. 
   Taivas. Sade. 
   Ruohoon tarttuva tuuli, sinne kotiutuva. 
   Kumpuileva yhden puun maisema.
Tie. Joen törmä, okraa.
   Tammenkovaa maanväriä täynnä oleva harjanne, muinainen rotkomuodostelma. Joentörmä, sen takana, ja sen keskellä, urana, joki. 
   Junaratoja. Yhä vielä lentokoneiden ajassa, avaruusturismin aattoiltana.
   Autoja. Kalastajien pienet veneet. Pullistelemista merien rannoilla. 
   Toviksi. Tovi täällä, aika siellä täällä, tänne asti. 
   Kerran laskee käsistään heinänkorsia. 
   Sylistään tytön, joka rakastui silminnähtävissä olevaan, ja ruohotaivaan huivilla peitettyyn näköaistiin.
Kerran rakastui tytön kommunikointi-laitteeseen. 
   Tytön keskimatkan juoksijan vartalon jännityksen ja rentouden risti-aalto-liikkeisiin rakastuivat kaikki, peura-soturin leimaan, siinä mikä tätä kuitenkin vielä paljon pehmeämmin, voimakkaammin ja ihmeellisemmin pyöristyy ihmisyydeksi ja sen naiseudeksi.
Kerran kulkee puistossa, puunkuorimaisen tammiston ja pyökkipuuston alla, heinissä. 
   Mannertalven jäljissä, ihmisissä ja maassa, linnuissa. 
   Kuvataideopettaja näyttää pojan silmien eteen joukottain pienenpieniä alastomia nais-tyttö -hahmoja. Niillä on kaikilla siivet.
   Riikinkukon sulkia seinillä, ilman symboliikkaa. Värien takia. 
   Niiden värejä on singottu keijukaiskuviin, siipiin ja valohämyihin. 
   Kuvataideopettajan nahkaiset, piikkikärkiset saappaat, ruipelomainen ruumis, hiusten pituus ja poukkoilu perusmiehen naamaa hieman epämääräisempien kasvojen ympärillä.
Kerran ihastuu kuvien suloisesti keimailevien nais-tyttöjen vartaloihin ja kasvojen muotoihin.
   Miehellä on japanilainen vaimo. Niin kuin kissa piilossa, maatilalla, jossakin sen kuivan kovien pensaiden kätköissä, maanviljelijöiden maassa, kunnes sade ja kesä työntävät koko maan kaupunkiin ihmettelemään itsensä laajuutta ja pintaa. Niinpä niin. Keijukaiset sopivat tähänkin kuvaelmaan.
   Kerran kohtaa pienen kaupungin tila-ajattoman ihmisyyden nuoruutta.
   
Usein Kerran murenee, kuin törmä sateessa. 
   Sade. Pastorin tytär. Tyttären tavallista hienovaraisempi, mutta jatkuva lempeän himon kasautuminen silminnähden rankkasadekuuroksi asti ulottuvaksi valmiustilaksi. 
   
Kerran näkee ihmisten ilon ja vapautumisenkin, Jumala-käsittämisen ja käsittämättä jäämisen untuvaisissa höyryissä, kivenkovalla pinnalla, kaavitulla pinnalla, piestyllä, taotulla, tuulen ja taivaan urauttamalla, pesemällä ja hedelmöittämällä pinnalla. 
   Pinta. 
   Sitä on niin laveasti ja kerroksittain, rosoisesti tekstuuri-syventymiseen ja muotoiluun valmiina ja halukkaana. 
   Tukevia ihmisiä, ja paksuhko-runkoisia matalia puita. Jyrsijöitä, hyönteisiä, mehiläisiä, lintuja ja pilvenhattaroita. Odottavia ja kärsivällisiä. Iloon taipuvaisia, armottomia, lähes mahdottomia käännyttää.
   Heidän laulunsa. Sellaisesta kaikesta, tyttö, kuin pelokas pensas tuulen edessä, taipuu, mutta väistelee taitavasti. Väittää olevansa lesbo. Pastorin tytär. Sade.
   Kerran katselee tyttöä hölmistyneenä. 
   Lesbo. 
   Tyttö, sama yhä yhtä pehmeä ja rakastettava, yhä huomaavainen ja pelokkaan suloinen, huijaa pojan jähmettymään paikoilleen, ja kuin anteeksi pyytäen tyttö silloin kiertää itsensä pois pojan edestä. 
Kerran näkee tyttöä unissansa. 
   Valveillakin. Tyttö heittelee eräänä päivänä kärrynpyöriä ystävättärensä kanssa pojan edessä ja vieressä. Ei. Tuo ei vielä ole lesboutta, arvelee Kerran, mutta tietää pian katoavansa, itse lähtevänsä. Olkoon tyttö mitä ihanimmassa rauhassa. 
   Tytön pienempi, ainoastaan vuotta nuorempi sisko soittaa orkesterissa, missä? Aivan viereisellä tuolilla. Siinä he soittavat, samasta nuottivihosta. 
   Kerran on eksynyt preerialle. 

Kevyt kenttä-Kevät. 
   Kesä, kesän alku. 
   Lämmin manner-tuuli hyväilee jokaisesta luontokappaleesta esiin jokaiseen mahdollisuuteen taipuvaista iloa, halua ja leikkimielisyyttä. 
   Nurminen, kumpuinen, tasainen.
   Jyväkasvien päiväpeitto. 
   Linnut ja sateen jälkeen pienet purot. 
   Ukkonen. Harvaryhmäisten puiden hiljaisen koskettavat tuuheat lehvästöt. Harvaan rakennettu ihmismatriisi. 
   Kerran kaipaa metsän pienempää mittakaavaa. Nopeampaa tilanjakautumista. 
   Kaipaa, mutta unohtaa koko ajan kaipuunsa, kaikessa lavean etenemisen tasaisuuden poikkiliikehdinnässä. 
Villieläinten ja muinaisien kansojen jälkiä kosteassa mullassa. 
   Kerran näkee kesän ohi ja lennähtää pois, kauas muualle, seuraavan tuulenvireen yltyessä voimakkaaksi maata silittäväksi ilman virraksi. 
   Lesbo. Ei varmasti ole mikään lesbo, miettii Kerran ja miettii toisenkin kerran asiaa, monta kertaa ja paljon muutakin ihmeellistä, eikä edes paljossa heti katoavaa. 
   Kiertävää. Laajaa etenemistä, muuttuvaa kyllä, mutta ei aivan heti katoavaa. 

Pienen pieni, peukalon kokoinen, kolibri heiluu kuin metronomi maailman halki. 
   Tahdissa, siivet juuri ja juuri näkyvänä potkurimaisuutena, lapojen iskuina, pohjoiseen, etelään, pohjoiseen, etelään. 
   Ihminen itään ja länteen, minne, minne. 
   Ihmiskunta usein pakottamattakin, ja varsinkin pakon ajamana, sinne, missä ruoho on hetken vihreämpää, missä maa on hedelmällistä, eikä edes heti tulessa, polttamassa kaikkea sen kautta ollutta ja olevaa. 
   Siis ei sillä hetkellä, ei kai vuosiin, aikojen kausiin. 
   
Kerran maalaa kolibrin siipien värikuvioita syvämuistiinsa ja muistiinpanoihinsa. 
   Keijukaisten siipiä, keijukaisten pientä alastomuuden silminnähtävyyttä, nuoren ihmismiehen mielen kulkua, huumaavia muotoja ja muotoutumista, kuusitoistavuotiaan tytön aikuisuuden alkamisesta ja itsestään ja toisen läheisyydestä innostuneita, mutta varovaisen herkkiä hahmoja, kysyvääkin elehdintää, luonnollisenkin itsevarmoja ilmeitä, silmiä, joiden kautta voisi juurtua yhtä hyvin siihen paikkaan, jos luojakoneisto niin päättäisi toteutumisenaan, tai lakkaisi liikuttelemasta asiaan liittyviä massoja, itsessään, oman ilmentymisensä kulkuna. 
   
Katsokaa, ja me katsomme.
   Kerran ui virrassa, mutta vastavirtaan, väittää pojan keiju-ystävätär pojalle. 
   Tasanko, usean päivän pituinen sade ja matalalla hahmovirtaileva pilviverho. 

Kerran on kadonnut. Tasanko on jäänyt paikoilleen. 
   Peukalon kokoiset kolibrit hakkaavat siipiään vastatuulten käsivarsien otteissa ja otteista irti etsien suojaa jokaisesta vastaantulevasta lehvästöstä. 
   Pujahdellen oksien välissä kuin kalat koskissa tai kaislikon reunamilla. 
   Joskus muinoin oli ollut sellainenkin aika, jolloin kokonaisen taivaankannen laajuiset lintuparvet vaelsivat siellä, missä ihminen vasta opetteli käyttämään siemeniä maan viljelykseen ja käsiänsä heinäkasvien kukintoja tunnustellakseen ja tunnistaakseen, kanavoidakseen maata, käyttääkseen alustaksi asti, ihmiskunnan matriisin paineaalloille.
Siitä kaikesta lähti ääni. 
   Taukoamaton humiseva, pyörivä äänen pitäminen. 
   Lentokoneessa. 
   Joenuomassa.
   Maantien mutkassa, juuri ennen pienen kaupungin ulointa kehää, suurkaupungin monikaistale-risteilevien katujen varsilla, heinikon keskellä ja pilvien alla, pakkas-syksyisessä avaruuden ja nuotion ristitulessa. 
Keilaratojen, muovisohvien ja metallipöytien kolinassa. 
   Tytön odottavassa katseessa, kevyesti kiinni pysyvien huulien edessä. 
   Orkesterien täyttämien salien pehmustettujen tuolien karhean kestävillä kangaspinnoilla. 
   Käytävien kovien materiaalien rajaantumisessa, taivaankannen ohenemisessa valoon ja pimeyteen, maailman ja avaruuden väliseksi kaikukopaksi ääniaukkoisuuden levittymiseksi ympyrää suurempiin ja vaikeampiin muotoihin. 
Kerran vielä. 
   Ei. 
   Kerran oli kadonnut, sateen jälkeen esiin hehkuvankirpeän aistiräjähdyksen kuulauden ja läpikäytävyyden taakse. 
   Hetkellisesti eteen nousseen kummun taakse, yksittäisen puun, ja puurykelmän, melkein kokoaan suuremman varjon, ja pilvistä lyhyesti, ja vauhdissa, heittyvien varjojen vilkkaan liikenteen maastokuvioiden kätköihin. 
Tilkkutäkki, väitti lentokone lyhyemmin kuin mikään muu, mutta ei se sitä ollut. 
   Se oli maastokuviokelluntaa.
   Yksi ihmislajin näyttävimmistä taidon ja urheuden kisailuksi asti yltyvästä uhon ja rakkauden lajeista, siihen mikä oli esiin astunut, tai maasta ylös noussut, siksi ajaksi ja sen pituisena, uudestaan ja uudestaan. 
Kuka tietää? 
    Kerran tiesi, mutta ehkä enemmän, ja pikemminkin lopulta jo toisenlaisia asioita. Tiesi tai jatkoi ainakin osittain sieltä suunnalta kohti universumin keskipisteestä kaukana olevaa ajan ja paikan yhtymäkohtaa mielellään sopivalla hetkellä ja sopivan tunnelman saattelemana.
   

V

Otteita kosmonominaalisesta manifestista


Mitä? 

1.       
Suurimman kokonaisuuden lainalaisuuksien ja ilmentymisien merkitykset kulttuuriseen ja henkiseen, niin kuin myös kaikkeen muuhunkin olevaan, ovat tietynlaisia eivätkä mitä tahansa merkitseviä.

2.       
Aina on olemassa vaihtelevassa määrin enemmän tai vähemmän paikkansa pitävää hahmottumista todellisuudesta, sekä enemmän tai vähemmän onnistunutta ja onnistumista tukevaa toimintaa, koskien kulttuurista, henkistä, ja totta kai, kaikkea muutakin ihmistä koskevaa toimimista.    
 
3.       
Tämä on ilmoitus halusta, valmiudesta ja tarpeesta, etsiä ja tuoda esille kulttuurista ja henkistä, sekä kaikkea muutakin koskevaa, suurimman kokonaisuuden läsnäoloa, ja kanavoida omaa yksittäistä ja yhteistä olemista ja toimintaa, tältä pohjalta, oman itseytensä kautta, tähän kokonaisuuteen osallistuvaksi ja asettuvaksi, niin että tämä muodostaa osan siitä mikä on suurimman kokonaisuuden toteutumisen tapaan nähden myötämukaista.
  
4.
Edelleen, tämä on ilmoitus halusta, valmiudesta ja tarpeesta, pyrkiä tähän mahdollisimman kokonaisvaltaisesti ja täydellä mitalla, ymmärtäen, että se on ensinnäkin, oleellisessa määrin mahdollista, ja toiseksi, vaikuttavuudeltaan merkittävää, mutta silti, ja kolmanneksi, jatkuvasti ja monessa, erehtymiseen herkästi taipuvaista, ja joka tapauksessa rajallista ja rajoittunutta.

5.
Tähän edellä mainittuu pyritään mahdollisimman tarkasti, ymmärrettävästi ja paikkansa pitävästi, ja niin että ihmisen, yksilön ja yhteisön asemat, itse itseään toteuttavina tekijöinä ja tekijäjoukkoina, ei juuri nimenomaan tämän edellä mainitun pyrkimyksen vuoksi ainoastaan tai nimenomaan tai eniten juuri häiriinny, vaan pikemminkin ja enemmänkin, entisestään helpottuu ja täsmentyy, ymmärtäen kuitenkin kuinka väistämättä jotkut tahot aina häiriintyvät uudistumisien ja muutoksien toteutumisissa.

 

Miksi? 

1.       
Toimintakulttuurin tukena olevat selitysmallit ja niiden tulkinnat ovat olleet, ja yhä ovat, riittämätön viritelmä tukemaan ja ohjaamaan kannattavalla tavalla meitä koskevaa kulttuurisella kentällä tapahtuvaa henkistä olemista ja toimintaa.

2.       
Todellisuus viime kädessä, mutta yhtä lailla kaiken aikaa, korjaa ja oikaisee kaikkia niitä tekijöitä, jotka ovat asettuneet suurimman kokonaisuuden suhteen kestämättömällä tavalla.

3.
Suurimman kokonaisuuden edes osittainen ymmärtäminen ja hahmottaminen, mutta myös suurimman kokonaisuuden suhteen sen toteutumisen tapaan nähden myötämukaisuuden edes osittain onnistuva aktiivinen kanavoiminen osaksi toiminnan ratkaisuja ja muotoja on ensiarvoisen tärkeää.

4.
Jos, ja aina kun, kokonaisuutta ei ole riittävissä määrin ja riittävän osuvasti ymmärretty eikä hahmotettu, eikä tällaista ymmärrystä ja hahmottumista ole riittävissä määrin saatu toimintakulttuuriin ja toiminnan tapahtumiseen mukaan, ja niin että suurimman kokonaisuuden suhteen sen toteutumisen tapaan nähden myötämukaisella tavalla, kehittyy ihmistä koskevat tilanteet ja todellisuus, aika ajoin pelkästään jo tästä syystä niin vääristyneiksi ja ongelmallisiksi, että syntyy valtava määrä kärsimystä ja kannattamattomuutta.

5.
Varsinkin tekniikka, mutta myös sen ohella muutkin jatkuvasti kehittyvät ihmisen olemiseen liittyvät osa-alueet, muuttavat ihmistä koskevaa todellisuutta, sen kulttuurista ja henkistä puolta, niin kuin myös tätä koskevaa maailmanlaajuista toimintakoneistoa ja sen painopisteitä, niin voimallisesti, ja niin nopeasti, että myös voimallista ja nopeaa, mutta myös hosumattoman kannattavaa, ja hosumattoman osuvaa, henkistä ja kulttuurista uudelleen orientoitumista ja uudistumista on entistä tärkeämpää ja merkittävämpää ratkaista esiin, ja luoda esille kanavoitavaksi.

6.
Jotta erityisen voimakkaat ja nopeat muutokset ovat edes joiltakin osin hallittavissa, ja edes jonkin asteisesti kestävällä tavalla kohdattavissa, on meitä koskevan henkisyyden ja kulttuurin syytä toimintakunnollistua, oikaistua ja korjata itsensä mahdollisimman pystyvään, ja kestävään muotoon, mikä toimintatilassaan mahdollisimman tinkimättömän paikkansapitävästi kykenee hahmottamaan ja seuraamaan, mutta myös muokkaamaan, todellisuuden kulkua niin, että se on suurimman kokonaisuuden toteutumisen tapaan nähden myötämukaista.

VI

Lennä


Rankkasade.
Kuuro.

Lumimyrsky,
rankka kuuro
Luminen ja kuuro.

Poskelta korviin ulottuva
kuurolataus
lumitykistä lumipasuunaan,
pumpulipöhötys
vaalean violetti,
vaaleansininen untuvavilla.

Myrskykuuro,
hiljainen ja peitetty.
Ei autoja, ei tirskuntaa, 
ei mitään sellaista,
kun ei, niin ei.

Uskotaan,
ja me uskomme,
kun lumikanuuna tyhjenee
unen nopeudella taivaalle,
taivaalta rakennuksien väliseen ilmaan,
meidän väliimme,
ja me välitämme,
kaiken tämän ja tämän läpi,
me tunnistamme toisemme,
pelkomme kosketuksen kylmyydestä,
raudanhuurteesta huulien äärellä.

Ja siellähän te olettekin,
kaikki lumen keskellä.
Etsin niin pitkään löytämättä
En löytänyt ruudulta,
sohvan takaa,
en täydestäkään liikkeestä,
en, kun en katsonut lumen läpi.
Ja siellä 
hurjina ja taulut auki
teidän silmänne,
sotketut jälkenne,
sädekehänne hangessa.

Siivet kiskoitte selästänne,
otitte pois varmuuden vuoksi,
otitte toisiltanne,
toinen toista suojellen,
ei lennä tämä enkeli,
ei lasin poikki lennä,
lentää jalat maassa,
uraa lumisella kadulla,
laahaa jalkojaan siellä
kuin ikuisen nousun laskeutumistelineitä,
ylikuumiksi käyviä auroja.
Hehkuen kuin pakotettu sydän,
siellä kihisten ja puhisten
keskellä mahdollisimman pehmeää ja hiljaista.