keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kerran preerialla


Taivasta ja pilviä. Tupla-kuurouttava, ei hiljentävä, se, ja maa. 
   Kerran kiristää huivia silmilleen. Kerran on päivän sokeana. 
   Aamu sokaistuneena tuottaa hankaluuksia.
   Talo preerialla. 
   Preeria joka puolella. Meressä, aavikolla, metsässäkin ja tietysti peltojen keskellä. 
   
Vuorien täyttämässä paikassa ei välttämättä ole preeriaa. 
   Siellä on pieniä taloja ja alppilehmäin maitoa.
   Preeria on iso paikka. 
   Vuoristoissakin, siellä kuljeskelun jälkeen. 
   Taivas ja pilvet. 
   
Maassa on kohta lunta, mutta vielä on mahdollista kävellä tytön taluttamana, pelkäämättä liukastuvansa, pelkäämättä jäävänsä lumisateen alle. 
   Kerran virnuilee silkkihuivin alla.
   Tyttöystävä on kaunis, vaikka häntä ei näkisikään. 
   Riittää. 
   Kerran näki hänen soturi-vartalonsa, ja hänen kasvonsa, mielessään, kuin ihmeelliseen suurempaankin ajattomuuteen ja paikattomuuteen valmiina. 
   
Rintojen kouhoumat, puserossa. Eikä vain mielessä. Aasian pajoissa valmistettu, Star Trek -mallinen kommunikointilaite-koru, paidan pehmeän kaareutuvaa kangasta vasten. 
   Kaunista. Juoksijan sulokkuus. 
Ei, ei riitä, ihanuus, kutsuva, säteilevä nuorekas ilo, ja se, mikä sitten palaa tunnetasolla juoksijan liekillä. Se ja minun alppikauriiksi janoinen, mutta, mutta.  
   Tiedättekö, minkälaista hauskuutta on mennä tapaamaan tyttöystävänsä vanhempia, heitä koskaan ennen tavanneena, huivista valmistettu side silmillä? 
   Olla kuin kiva kotieläin ja ihmistyä sitten tyttöystävän käsivarsien ja reisien välissä, rintojen ja huulien. 
   Päiväksi itsensä sokeaksi tehneenä kompuroida läpi preerian, läpi vuorenvarmaa tasaista pintaa, jonka pinta paljastuu kaikkea muuta kuin tasaiseksi. 
Star-Trek-tyttöni. Rakkauteni uloimpien ja läheisimpien ilmansuuntieni avaruudellinen yhteydenpitäjä. 
   Kerran juo preerialla mitä ihmeellisimmistä lähteistä ja virtauksista. 
   Aineeton ja aineellinen elekieli, kieli, ei, en lähde vielä. 
   Ole minun osani. 
   Ole minulle.
   Ollaan mennään, pidemmälle, taivas, ja pilvet, taivasta ja pilviä. 
   Kyllä me mahdumme vielä lähemmäksi vielä, mahdumme, tähän, kuumempaan kohtaan esirippua, ja auringonpistosta.
Minä paijaan sinua, ja hyväilen. Kerran kertoo pelkällä siinä olemisellaan. Älä sammuta minua. Älä sammuta minua vielä. Saanhan nähdä sinut vielä, avaruustyttönä, käytävän luona, mennään huomenna meille, sitten, huomenna, jos, kun, ollaan vielä. 
   Ei mennä, ei liikuta vielä, hetki. 
   Ihan vielä hetki, minun, sanoo Kerran ja kumpuaa auvoksi, pelkkään nimet valosäteiksi muuttavan nopeuden lähellä ja lähelle olemiseen. 


Kerran näkee ruohokentän. Iso on. On taivaankansi. Maailma, pieni maa, planeetta. 
   ”Täällä! Täällä!”, avaruudelle, ja tähtien alla. Kaunis horisontti, myös rajattomana, kaiken halkaisevassa valossa. 
   Taivas. Sade. 
   Ruohoon tarttuva tuuli, sinne kotiutuva. 
   Kumpuileva yhden puun maisema.
Tie. Joen törmä, okraa.
   Tammenkovaa maanväriä täynnä oleva harjanne, muinainen rotkomuodostelma. Joentörmä, sen takana, ja sen keskellä, urana, joki. 
   Junaratoja. Yhä vielä lentokoneiden ajassa, avaruusturismin aattoiltana.
   Autoja. Kalastajien pienet veneet. Pullistelemista merien rannoilla. 
   Toviksi. Tovi täällä, aika siellä täällä, tänne asti. 
   Kerran laskee käsistään heinänkorsia. 
   Sylistään tytön, joka rakastui silminnähtävissä olevaan, ja ruohotaivaan huivilla peitettyyn näköaistiin.
Kerran rakastui tytön kommunikointi-laitteeseen. 
   Tytön keskimatkan juoksijan vartalon jännityksen ja rentouden risti-aalto-liikkeisiin rakastuivat kaikki, peura-soturin leimaan, siinä mikä tätä kuitenkin vielä paljon pehmeämmin, voimakkaammin ja ihmeellisemmin pyöristyy ihmisyydeksi ja sen naiseudeksi.
Kerran kulkee puistossa, puunkuorimaisen tammiston ja pyökkipuuston alla, heinissä. 
   Mannertalven jäljissä, ihmisissä ja maassa, linnuissa. 
   Kuvataideopettaja näyttää pojan silmien eteen joukottain pienenpieniä alastomia nais-tyttö -hahmoja. Niillä on kaikilla siivet.
   Riikinkukon sulkia seinillä, ilman symboliikkaa. Värien takia. 
   Niiden värejä on singottu keijukaiskuviin, siipiin ja valohämyihin. 
   Kuvataideopettajan nahkaiset, piikkikärkiset saappaat, ruipelomainen ruumis, hiusten pituus ja poukkoilu perusmiehen naamaa hieman epämääräisempien kasvojen ympärillä.
Kerran ihastuu kuvien suloisesti keimailevien nais-tyttöjen vartaloihin ja kasvojen muotoihin.
   Miehellä on japanilainen vaimo. Niin kuin kissa piilossa, maatilalla, jossakin sen kuivan kovien pensaiden kätköissä, maanviljelijöiden maassa, kunnes sade ja kesä työntävät koko maan kaupunkiin ihmettelemään itsensä laajuutta ja pintaa. Niinpä niin. Keijukaiset sopivat tähänkin kuvaelmaan.
   Kerran kohtaa pienen kaupungin tila-ajattoman ihmisyyden nuoruutta.
   
Usein Kerran murenee, kuin törmä sateessa. 
   Sade. Pastorin tytär. Tyttären tavallista hienovaraisempi, mutta jatkuva lempeän himon kasautuminen silminnähden rankkasadekuuroksi asti ulottuvaksi valmiustilaksi. 
   
Kerran näkee ihmisten ilon ja vapautumisenkin, Jumala-käsittämisen ja käsittämättä jäämisen untuvaisissa höyryissä, kivenkovalla pinnalla, kaavitulla pinnalla, piestyllä, taotulla, tuulen ja taivaan urauttamalla, pesemällä ja hedelmöittämällä pinnalla. 
   Pinta. 
   Sitä on niin laveasti ja kerroksittain, rosoisesti tekstuuri-syventymiseen ja muotoiluun valmiina ja halukkaana. 
   Tukevia ihmisiä, ja paksuhko-runkoisia matalia puita. Jyrsijöitä, hyönteisiä, mehiläisiä, lintuja ja pilvenhattaroita. Odottavia ja kärsivällisiä. Iloon taipuvaisia, armottomia, lähes mahdottomia käännyttää.
   Heidän laulunsa. Sellaisesta kaikesta, tyttö, kuin pelokas pensas tuulen edessä, taipuu, mutta väistelee taitavasti. Väittää olevansa lesbo. Pastorin tytär. Sade.
   Kerran katselee tyttöä hölmistyneenä. 
   Lesbo. 
   Tyttö, sama yhä yhtä pehmeä ja rakastettava, yhä huomaavainen ja pelokkaan suloinen, huijaa pojan jähmettymään paikoilleen, ja kuin anteeksi pyytäen tyttö silloin kiertää itsensä pois pojan edestä. 
Kerran näkee tyttöä unissansa. 
   Valveillakin. Tyttö heittelee eräänä päivänä kärrynpyöriä ystävättärensä kanssa pojan edessä ja vieressä. Ei. Tuo ei vielä ole lesboutta, arvelee Kerran, mutta tietää pian katoavansa, itse lähtevänsä. Olkoon tyttö mitä ihanimmassa rauhassa. 
   Tytön pienempi, ainoastaan vuotta nuorempi sisko soittaa orkesterissa, missä? Aivan viereisellä tuolilla. Siinä he soittavat, samasta nuottivihosta. 
   Kerran on eksynyt preerialle. 

Kevyt kenttä-Kevät. 
   Kesä, kesän alku. 
   Lämmin manner-tuuli hyväilee jokaisesta luontokappaleesta esiin jokaiseen mahdollisuuteen taipuvaista iloa, halua ja leikkimielisyyttä. 
   Nurminen, kumpuinen, tasainen.
   Jyväkasvien päiväpeitto. 
   Linnut ja sateen jälkeen pienet purot. 
   Ukkonen. Harvaryhmäisten puiden hiljaisen koskettavat tuuheat lehvästöt. Harvaan rakennettu ihmismatriisi. 
   Kerran kaipaa metsän pienempää mittakaavaa. Nopeampaa tilanjakautumista. 
   Kaipaa, mutta unohtaa koko ajan kaipuunsa, kaikessa lavean etenemisen tasaisuuden poikkiliikehdinnässä. 
Villieläinten ja muinaisien kansojen jälkiä kosteassa mullassa. 
   Kerran näkee kesän ohi ja lennähtää pois, kauas muualle, seuraavan tuulenvireen yltyessä voimakkaaksi maata silittäväksi ilman virraksi. 
   Lesbo. Ei varmasti ole mikään lesbo, miettii Kerran ja miettii toisenkin kerran asiaa, monta kertaa ja paljon muutakin ihmeellistä, eikä edes paljossa heti katoavaa. 
   Kiertävää. Laajaa etenemistä, muuttuvaa kyllä, mutta ei aivan heti katoavaa. 

Pienen pieni, peukalon kokoinen, kolibri heiluu kuin metronomi maailman halki. 
   Tahdissa, siivet juuri ja juuri näkyvänä potkurimaisuutena, lapojen iskuina, pohjoiseen, etelään, pohjoiseen, etelään. 
   Ihminen itään ja länteen, minne, minne. 
   Ihmiskunta usein pakottamattakin, ja varsinkin pakon ajamana, sinne, missä ruoho on hetken vihreämpää, missä maa on hedelmällistä, eikä edes heti tulessa, polttamassa kaikkea sen kautta ollutta ja olevaa. 
   Siis ei sillä hetkellä, ei kai vuosiin, aikojen kausiin. 
   
Kerran maalaa kolibrin siipien värikuvioita syvämuistiinsa ja muistiinpanoihinsa. 
   Keijukaisten siipiä, keijukaisten pientä alastomuuden silminnähtävyyttä, nuoren ihmismiehen mielen kulkua, huumaavia muotoja ja muotoutumista, kuusitoistavuotiaan tytön aikuisuuden alkamisesta ja itsestään ja toisen läheisyydestä innostuneita, mutta varovaisen herkkiä hahmoja, kysyvääkin elehdintää, luonnollisenkin itsevarmoja ilmeitä, silmiä, joiden kautta voisi juurtua yhtä hyvin siihen paikkaan, jos luojakoneisto niin päättäisi toteutumisenaan, tai lakkaisi liikuttelemasta asiaan liittyviä massoja, itsessään, oman ilmentymisensä kulkuna. 
   
Katsokaa, ja me katsomme.
   Kerran ui virrassa, mutta vastavirtaan, väittää pojan keiju-ystävätär pojalle. 
   Tasanko, usean päivän pituinen sade ja matalalla hahmovirtaileva pilviverho. 

Kerran on kadonnut. Tasanko on jäänyt paikoilleen. 
   Peukalon kokoiset kolibrit hakkaavat siipiään vastatuulten käsivarsien otteissa ja otteista irti etsien suojaa jokaisesta vastaantulevasta lehvästöstä. 
   Pujahdellen oksien välissä kuin kalat koskissa tai kaislikon reunamilla. 
   Joskus muinoin oli ollut sellainenkin aika, jolloin kokonaisen taivaankannen laajuiset lintuparvet vaelsivat siellä, missä ihminen vasta opetteli käyttämään siemeniä maan viljelykseen ja käsiänsä heinäkasvien kukintoja tunnustellakseen ja tunnistaakseen, kanavoidakseen maata, käyttääkseen alustaksi asti, ihmiskunnan matriisin paineaalloille.
Siitä kaikesta lähti ääni. 
   Taukoamaton humiseva, pyörivä äänen pitäminen. 
   Lentokoneessa. 
   Joenuomassa.
   Maantien mutkassa, juuri ennen pienen kaupungin ulointa kehää, suurkaupungin monikaistale-risteilevien katujen varsilla, heinikon keskellä ja pilvien alla, pakkas-syksyisessä avaruuden ja nuotion ristitulessa. 
Keilaratojen, muovisohvien ja metallipöytien kolinassa. 
   Tytön odottavassa katseessa, kevyesti kiinni pysyvien huulien edessä. 
   Orkesterien täyttämien salien pehmustettujen tuolien karhean kestävillä kangaspinnoilla. 
   Käytävien kovien materiaalien rajaantumisessa, taivaankannen ohenemisessa valoon ja pimeyteen, maailman ja avaruuden väliseksi kaikukopaksi ääniaukkoisuuden levittymiseksi ympyrää suurempiin ja vaikeampiin muotoihin. 
Kerran vielä. 
   Ei. 
   Kerran oli kadonnut, sateen jälkeen esiin hehkuvankirpeän aistiräjähdyksen kuulauden ja läpikäytävyyden taakse. 
   Hetkellisesti eteen nousseen kummun taakse, yksittäisen puun, ja puurykelmän, melkein kokoaan suuremman varjon, ja pilvistä lyhyesti, ja vauhdissa, heittyvien varjojen vilkkaan liikenteen maastokuvioiden kätköihin. 
Tilkkutäkki, väitti lentokone lyhyemmin kuin mikään muu, mutta ei se sitä ollut. 
   Se oli maastokuviokelluntaa.
   Yksi ihmislajin näyttävimmistä taidon ja urheuden kisailuksi asti yltyvästä uhon ja rakkauden lajeista, siihen mikä oli esiin astunut, tai maasta ylös noussut, siksi ajaksi ja sen pituisena, uudestaan ja uudestaan. 
Kuka tietää? 
    Kerran tiesi, mutta ehkä enemmän, ja pikemminkin lopulta jo toisenlaisia asioita. Tiesi tai jatkoi ainakin osittain sieltä suunnalta kohti universumin keskipisteestä kaukana olevaa ajan ja paikan yhtymäkohtaa mielellään sopivalla hetkellä ja sopivan tunnelman saattelemana.
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.