Taivasta ja pilviä.
Tupla-kuurouttava, ei hiljentävä, se, ja maa.
Kerran
kiristää huivia silmilleen. Kerran on päivän sokeana.
Aamu
sokaistuneena tuottaa hankaluuksia.
Talo
preerialla.
Preeria joka
puolella. Meressä, aavikolla, metsässäkin ja tietysti peltojen keskellä.
Vuorien täyttämässä paikassa ei välttämättä ole preeriaa.
Siellä on
pieniä taloja ja alppilehmäin maitoa.
Preeria on
iso paikka.
Vuoristoissakin, siellä kuljeskelun jälkeen.
Taivas ja pilvet.
Maassa on kohta lunta, mutta vielä on mahdollista kävellä tytön taluttamana, pelkäämättä liukastuvansa, pelkäämättä jäävänsä lumisateen alle.
Kerran
virnuilee silkkihuivin alla.
Tyttöystävä
on kaunis, vaikka häntä ei näkisikään.
Riittää.
Kerran näki
hänen soturi-vartalonsa, ja hänen kasvonsa, mielessään, kuin ihmeelliseen
suurempaankin ajattomuuteen ja paikattomuuteen valmiina.
Rintojen kouhoumat, puserossa. Eikä vain mielessä. Aasian pajoissa valmistettu, Star Trek -mallinen kommunikointilaite-koru, paidan pehmeän kaareutuvaa kangasta vasten.
Kaunista.
Juoksijan sulokkuus.
Ei, ei
riitä, ihanuus, kutsuva, säteilevä nuorekas ilo, ja se, mikä sitten palaa
tunnetasolla juoksijan liekillä. Se ja minun alppikauriiksi janoinen, mutta,
mutta.
Tiedättekö,
minkälaista hauskuutta on mennä tapaamaan tyttöystävänsä vanhempia, heitä koskaan ennen tavanneena, huivista valmistettu side silmillä?
Olla kuin
kiva kotieläin ja ihmistyä sitten tyttöystävän käsivarsien ja reisien välissä,
rintojen ja huulien.
Päiväksi
itsensä sokeaksi tehneenä kompuroida läpi preerian, läpi vuorenvarmaa tasaista
pintaa, jonka pinta paljastuu kaikkea muuta kuin tasaiseksi.
Star-Trek-tyttöni. Rakkauteni uloimpien ja läheisimpien ilmansuuntieni avaruudellinen yhteydenpitäjä.
Kerran juo
preerialla mitä ihmeellisimmistä lähteistä ja virtauksista.
Aineeton ja aineellinen elekieli, kieli, ei, en lähde vielä.
Aineeton ja aineellinen elekieli, kieli, ei, en lähde vielä.
Ole minun
osani.
Ole minulle.
Ollaan mennään, pidemmälle, taivas, ja
pilvet, taivasta ja pilviä.
Kyllä me
mahdumme vielä lähemmäksi vielä, mahdumme, tähän, kuumempaan kohtaan esirippua,
ja auringonpistosta.
Minä paijaan
sinua, ja hyväilen. Kerran kertoo pelkällä siinä olemisellaan. Älä
sammuta minua. Älä sammuta
minua vielä. Saanhan nähdä
sinut vielä, avaruustyttönä, käytävän luona, mennään huomenna meille, sitten,
huomenna, jos, kun, ollaan vielä.
Ei mennä, ei
liikuta vielä, hetki.
Ihan vielä
hetki, minun, sanoo Kerran ja kumpuaa auvoksi, pelkkään nimet valosäteiksi muuttavan
nopeuden lähellä ja lähelle olemiseen.
Kerran näkee ruohokentän. Iso on. On taivaankansi. Maailma, pieni maa, planeetta.
”Täällä!
Täällä!”, avaruudelle, ja tähtien alla. Kaunis horisontti, myös rajattomana, kaiken halkaisevassa valossa.
Taivas.
Sade.
Ruohoon tarttuva tuuli, sinne kotiutuva.
Ruohoon tarttuva tuuli, sinne kotiutuva.
Kumpuileva
yhden puun maisema.
Tie. Joen törmä, okraa.
Tammenkovaa maanväriä täynnä oleva harjanne, muinainen rotkomuodostelma. Joentörmä, sen takana, ja sen keskellä, urana, joki.
Tammenkovaa maanväriä täynnä oleva harjanne, muinainen rotkomuodostelma. Joentörmä, sen takana, ja sen keskellä, urana, joki.
Junaratoja.
Yhä vielä lentokoneiden ajassa, avaruusturismin aattoiltana.
Autoja. Kalastajien pienet veneet. Pullistelemista merien rannoilla.
Toviksi.
Tovi täällä, aika siellä täällä, tänne asti.
Kerran
laskee käsistään heinänkorsia.
Sylistään
tytön, joka rakastui silminnähtävissä olevaan, ja ruohotaivaan huivilla peitettyyn näköaistiin.
Kerran
rakastui tytön kommunikointi-laitteeseen.
Tytön keskimatkan juoksijan vartalon jännityksen ja rentouden risti-aalto-liikkeisiin rakastuivat kaikki, peura-soturin leimaan, siinä mikä tätä kuitenkin vielä paljon pehmeämmin, voimakkaammin ja ihmeellisemmin pyöristyy ihmisyydeksi ja sen naiseudeksi.
Tytön keskimatkan juoksijan vartalon jännityksen ja rentouden risti-aalto-liikkeisiin rakastuivat kaikki, peura-soturin leimaan, siinä mikä tätä kuitenkin vielä paljon pehmeämmin, voimakkaammin ja ihmeellisemmin pyöristyy ihmisyydeksi ja sen naiseudeksi.
Kerran
kulkee puistossa, puunkuorimaisen tammiston ja
pyökkipuuston alla, heinissä.
Mannertalven
jäljissä, ihmisissä ja maassa, linnuissa.
Kuvataideopettaja näyttää pojan silmien eteen joukottain pienenpieniä alastomia nais-tyttö -hahmoja. Niillä on kaikilla siivet.
Riikinkukon
sulkia seinillä, ilman symboliikkaa. Värien takia.
Niiden värejä on singottu keijukaiskuviin, siipiin ja valohämyihin.
Niiden värejä on singottu keijukaiskuviin, siipiin ja valohämyihin.
Kuvataideopettajan nahkaiset, piikkikärkiset saappaat, ruipelomainen ruumis,
hiusten pituus ja poukkoilu perusmiehen naamaa hieman epämääräisempien kasvojen
ympärillä.
Kerran
ihastuu kuvien suloisesti keimailevien nais-tyttöjen vartaloihin ja kasvojen muotoihin.
Miehellä on japanilainen vaimo. Niin kuin kissa piilossa, maatilalla, jossakin sen kuivan kovien pensaiden
kätköissä, maanviljelijöiden maassa, kunnes sade ja kesä työntävät koko maan
kaupunkiin ihmettelemään itsensä laajuutta ja pintaa. Niinpä niin. Keijukaiset sopivat tähänkin kuvaelmaan.
Kerran kohtaa pienen kaupungin tila-ajattoman ihmisyyden nuoruutta.
Usein Kerran murenee, kuin törmä sateessa.
Sade.
Pastorin tytär. Tyttären tavallista hienovaraisempi, mutta jatkuva lempeän himon
kasautuminen silminnähden rankkasadekuuroksi asti ulottuvaksi
valmiustilaksi.
Kerran näkee ihmisten ilon ja vapautumisenkin, Jumala-käsittämisen ja käsittämättä jäämisen untuvaisissa höyryissä, kivenkovalla pinnalla, kaavitulla pinnalla, piestyllä, taotulla, tuulen ja taivaan urauttamalla, pesemällä ja hedelmöittämällä pinnalla.
Pinta.
Sitä on niin
laveasti ja kerroksittain, rosoisesti tekstuuri-syventymiseen ja muotoiluun valmiina ja halukkaana.
Tukevia
ihmisiä, ja paksuhko-runkoisia matalia puita. Jyrsijöitä, hyönteisiä,
mehiläisiä, lintuja ja pilvenhattaroita. Odottavia ja kärsivällisiä. Iloon
taipuvaisia, armottomia, lähes mahdottomia käännyttää.
Heidän
laulunsa. Sellaisesta kaikesta, tyttö, kuin pelokas pensas tuulen edessä,
taipuu, mutta väistelee taitavasti. Väittää olevansa lesbo. Pastorin tytär. Sade.
Kerran
katselee tyttöä hölmistyneenä.
Lesbo.
Tyttö, sama
yhä yhtä pehmeä ja rakastettava, yhä huomaavainen ja pelokkaan suloinen, huijaa
pojan jähmettymään paikoilleen, ja kuin anteeksi pyytäen tyttö silloin kiertää itsensä
pois pojan edestä.
Kerran näkee tyttöä unissansa.
Valveillakin. Tyttö heittelee eräänä päivänä kärrynpyöriä ystävättärensä kanssa pojan
edessä ja vieressä. Ei. Tuo ei vielä ole lesboutta, arvelee Kerran, mutta tietää pian katoavansa, itse lähtevänsä. Olkoon tyttö mitä ihanimmassa rauhassa.
Tytön
pienempi, ainoastaan vuotta nuorempi sisko soittaa orkesterissa, missä? Aivan viereisellä tuolilla. Siinä he soittavat, samasta nuottivihosta.
Kerran on
eksynyt preerialle.
Kevyt kenttä-Kevät.
Kesä, kesän alku.
Lämmin manner-tuuli hyväilee jokaisesta luontokappaleesta esiin jokaiseen mahdollisuuteen taipuvaista iloa, halua ja leikkimielisyyttä.
Kesä, kesän alku.
Lämmin manner-tuuli hyväilee jokaisesta luontokappaleesta esiin jokaiseen mahdollisuuteen taipuvaista iloa, halua ja leikkimielisyyttä.
Nurminen,
kumpuinen, tasainen.
Jyväkasvien päiväpeitto.
Linnut ja sateen jälkeen pienet purot.
Ukkonen. Harvaryhmäisten puiden hiljaisen koskettavat tuuheat lehvästöt. Harvaan
rakennettu ihmismatriisi.
Kerran
kaipaa metsän pienempää mittakaavaa. Nopeampaa tilanjakautumista.
Kaipaa, mutta
unohtaa koko ajan kaipuunsa, kaikessa lavean etenemisen tasaisuuden
poikkiliikehdinnässä.
Villieläinten ja muinaisien kansojen jälkiä kosteassa mullassa.
Kerran näkee
kesän ohi ja lennähtää pois, kauas muualle, seuraavan tuulenvireen yltyessä
voimakkaaksi maata silittäväksi ilman virraksi.
Lesbo. Ei
varmasti ole mikään lesbo, miettii Kerran ja miettii toisenkin kerran asiaa,
monta kertaa ja paljon muutakin ihmeellistä, eikä edes paljossa heti
katoavaa.
Kiertävää.
Laajaa etenemistä, muuttuvaa kyllä, mutta ei aivan heti katoavaa.
Pienen pieni, peukalon
kokoinen, kolibri heiluu kuin metronomi maailman halki.
Tahdissa,
siivet juuri ja juuri näkyvänä potkurimaisuutena, lapojen iskuina, pohjoiseen,
etelään, pohjoiseen, etelään.
Ihminen itään ja länteen, minne, minne.
Ihmiskunta
usein pakottamattakin, ja varsinkin pakon ajamana, sinne, missä ruoho on hetken vihreämpää, missä maa on hedelmällistä,
eikä edes heti tulessa, polttamassa kaikkea sen kautta ollutta ja olevaa.
Siis ei sillä
hetkellä, ei kai vuosiin, aikojen kausiin.
Kerran maalaa kolibrin siipien värikuvioita syvämuistiinsa ja muistiinpanoihinsa.
Keijukaisten siipiä, keijukaisten pientä alastomuuden silminnähtävyyttä, nuoren ihmismiehen mielen kulkua, huumaavia muotoja ja muotoutumista, kuusitoistavuotiaan tytön aikuisuuden alkamisesta ja itsestään ja toisen läheisyydestä innostuneita, mutta varovaisen herkkiä hahmoja, kysyvääkin elehdintää, luonnollisenkin itsevarmoja ilmeitä, silmiä, joiden kautta voisi juurtua yhtä hyvin siihen paikkaan, jos luojakoneisto niin päättäisi toteutumisenaan, tai lakkaisi liikuttelemasta asiaan liittyviä massoja, itsessään, oman ilmentymisensä kulkuna.
Katsokaa, ja me katsomme.
Kerran ui virrassa, mutta vastavirtaan, väittää pojan
keiju-ystävätär pojalle.
Tasanko, usean päivän pituinen sade ja matalalla hahmovirtaileva
pilviverho.
Kerran on kadonnut. Tasanko on jäänyt paikoilleen.
Peukalon
kokoiset kolibrit hakkaavat siipiään vastatuulten käsivarsien otteissa ja otteista irti etsien
suojaa jokaisesta vastaantulevasta lehvästöstä.
Pujahdellen
oksien välissä kuin kalat koskissa tai kaislikon reunamilla.
Joskus
muinoin oli ollut sellainenkin aika, jolloin kokonaisen taivaankannen laajuiset
lintuparvet vaelsivat siellä, missä ihminen vasta opetteli käyttämään
siemeniä maan viljelykseen ja käsiänsä heinäkasvien kukintoja tunnustellakseen
ja tunnistaakseen, kanavoidakseen maata, käyttääkseen alustaksi asti,
ihmiskunnan matriisin paineaalloille.
Siitä
kaikesta lähti ääni.
Taukoamaton
humiseva, pyörivä äänen pitäminen.
Lentokoneessa.
Joenuomassa.
Maantien mutkassa, juuri ennen pienen
kaupungin ulointa kehää, suurkaupungin monikaistale-risteilevien katujen varsilla,
heinikon keskellä ja pilvien alla, pakkas-syksyisessä avaruuden ja nuotion
ristitulessa.
Keilaratojen, muovisohvien ja metallipöytien kolinassa.
Tytön
odottavassa katseessa, kevyesti kiinni pysyvien huulien edessä.
Orkesterien
täyttämien salien pehmustettujen tuolien karhean kestävillä
kangaspinnoilla.
Käytävien
kovien materiaalien rajaantumisessa, taivaankannen ohenemisessa valoon ja pimeyteen,
maailman ja avaruuden väliseksi kaikukopaksi ääniaukkoisuuden levittymiseksi
ympyrää suurempiin ja vaikeampiin muotoihin.
Kerran
vielä.
Ei.
Kerran oli
kadonnut, sateen jälkeen esiin hehkuvankirpeän aistiräjähdyksen kuulauden ja
läpikäytävyyden taakse.
Hetkellisesti eteen nousseen kummun taakse, yksittäisen puun, ja puurykelmän,
melkein kokoaan suuremman varjon, ja pilvistä lyhyesti, ja vauhdissa, heittyvien
varjojen vilkkaan liikenteen maastokuvioiden kätköihin.
Tilkkutäkki,
väitti lentokone lyhyemmin kuin mikään muu, mutta ei se sitä ollut.
Se oli
maastokuviokelluntaa.
Yksi ihmislajin näyttävimmistä taidon ja
urheuden kisailuksi asti yltyvästä uhon ja rakkauden lajeista, siihen mikä oli
esiin astunut, tai maasta ylös noussut, siksi ajaksi ja sen pituisena, uudestaan
ja uudestaan.
Kuka tietää? Kerran tiesi, mutta ehkä enemmän, ja pikemminkin lopulta jo toisenlaisia asioita. Tiesi tai jatkoi ainakin osittain sieltä suunnalta kohti universumin keskipisteestä kaukana olevaa ajan ja paikan yhtymäkohtaa mielellään sopivalla hetkellä ja sopivan tunnelman saattelemana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.