Pelti-este

Lumi sulaa laikuiksi.

   Valo kimmeltelee jäästä sulaneen pisaran pinnalla. Sellaisia on sadoittain siellä täällä pieninä tähtinä, liikenteen likaamissa jäälumikasoissa. 

   Mies kävelee kadunkulmaan, katse rakennuksien pintamuodostelmiin kohdentuneena. Kadulla liikutaan, kuka nyt mitenkin, tapansa mukaan. 

   Mies antaa ajatuksiensa liukua edestakaisin. 

   Tällä kertaa, miehen mielessä kuvioituu mielen sisäisen äänen ja vallalla olevan tunnelma-kokonaisuuden yhteyksiä, joitakin teoreettisia viritelmiäkin, mutta hajamielisesti, ennen kaikkea, kevyen hajamielisesti ja edestakaisin. Hänen ajatuksensa köllöttelevät ja pyörivät hitaasti, paikasta toiseen, kenties suurelta osin ympärillä höyryävän komean sään kunniaksi.

   "Antaa asioiden liukua, lisääntyvän valon ja lämmön mukana." Näin hän on ajatellut koko päivän, ja näin hän on tehnytkin.

   Aurinko paistaa kirkkaana. Talven loppumetreillä, se tapahtuu aina yllättävän paljon ennakoitua suuremmalla voimalla. 

   Kadunkulmassa auto pyörähtää miehen eteen. 
   Mies ei hidasta liikettään.

   Autokaan ei hidastanut. 

   Mies melkein hipaisee ohi kiitävää autoa, sen takapeltejä, lähes leikkaten sen liikkeen omallaan. 

   Mies nauttii tästä leikistä. Hän on ollut sotajalalla autoja vastaan jo vuosia. Tietysti hän on aika pahasti alakynnessä, mutta ei ainakaan vielä ole suostunut antamaan periksi. 
   Ei siinä, että mies uskoisi sotaa voittavansa. Olisi kuitenkin surullista luovuttaa sellaisen edessä, mikä pitää niin meluisaa ja ikävältä kuulostavaa ääntä. 

  

   "Tässäpä onkin kaunis katu", ihastelee mies osittain onnellisena. "Ja tuolla on meri". 

   Talojen jatkumossa meri ja taivas näkyvät aukkona muutaman korttelin päässä. 
   Siellä pilkottavat valo ja avaruus. Vetovoimia. 

   Seuraava risteys. Autoja ei kuulu. Katseen rajamailla, ei metallimaalattua pintaa, ei lasin välähdyksiä. 

   Etuoikealla punaiseen pukeutunut nainen nousee pyörän selkään. 

   Nainen kiinnittää päähänsä kypärää. Hän katsoo miestä niin kuin ohikiitävää elokuvavirtaa katsotaan. 

   Naisella on erikoinen laukku selässä. Suunnitteltu nimimerkeille muodikkaasti puettu lähetti tai kilpauimari. 

   Mies kävelee naisen ohi. 

   "Ei. Ei ui kilpaa, eikä toimi pikalähettinä...",

   Miestä ärsyttää naisen käyttämä hehkuva ja täysipitoinen punainen väri, ja lähes täysin ulottumattomiin asettunut meininkiin. 

   "Olkoon. Itsekin olen yhtä kaukana. Varmasti aivan yhtä ärsyttävän näköinen.", mies arvelee ja antaa asian olla.  

   Mies katselee valoa kaikkialla. Nenää kutittaa, silmissä säkenöi, ja lämpö leviää kasvojen lihaksissa ja luissa.

   Miehen mielessä kiteytyy eräänlainen oivallukselta tuntuva ajatus-ketju. 

   "Onnistua, onni. Niin juuri. Sellaista tapahtuu, vähän niin kuin jokin saattaisi sumuuntua, kostua tai värjäytyä täyttyessään sumu-aineksesta, kosteudesta tai väriaineesta. Onni-ainesta tiivistyy tilanteeseen, annos annoksen jälkeen, seuraa onnesta tiivistyminen, täyttyminen. Onnistuminen... vai onnellistuminen. ...Hahaa. Joka tapauksessa, hienoa. Niin juuri."

   Seuraava risteys. Mies ylittää jo katua. Pakettiauto tulee vauhdilla ja ottaa miehen kaartavaan liikkeeseensä mukaan. 

   Miehen päässä pyörähtää vielä ajatus onnistumisen hauskasta sanallisesta luonteesta. "Siinä siis ikään kuin ihminen täyttyisi onnesta, kostuisi onni-aineksesta... kostuminen... valaistus... outo valaistus."

   Mies valahtaa maahan pakettiauton pystysuoralta konepelliltä. 

   Pakettiauto on nyt kummallisen paikoillaan äskeisen vauhdikkaan käännöksen ja nopean äkkipysähdyksen jälkeen.

   Mies makaa pölyisellä kadulla ja katselee pientä lumista kohoumaa edessään. Se kimmeltelee ja säkenöi. Aistimus on repaleinen, ja silti eläväisen syvä.  
   Tuntuu ihmeellisen lämpimältä ja kylmältä samanaikaisesti.
   Tomun, bensiinin ja sulavan lumen höyryt pyörivät hämmästyttävän voimakkaina juuri siinä aivan kadun pinnassa. Jostakin kuuluu outoja ääniä... musiikkia? Kipu peittää pian loput muistakin aistimuksista. Valo katoaa viimeistä edellisenä, sen jälkeen tuntoaisti, jos ei sitten älyn aistia oteta huomioon. Älyn aisti, tai sitten älyttömänkin järki-ulottuvuuden kokeminen. Sekin katoaa ainakin hetkeksi, jonnekin hämärän taakse, epämääräisyyden tilattomille ja ajattomille poluille.
   Ei. Tämä ei ole loppu. Tämä oli vasta alkua. Alkua ja pelti-este.