Neljä gorillaa

Oli kerran jono. Se kulki maailman ympäri. Jonossa ihmiset odottelivat asemansa kohentumista. 
Kaikki tiesivät, että edessäpäin odotti loistava tulevaisuus. 

   Laukauksia vaihdettiin kuin tervehdyksiä. Viha ja pelko väänsi ihmisiä jonossa. 

   Jono liikahti hiukan. Läheinen pusikko kahisi. Esiin kömpi 5 gorillaa.

 Gorillat jäivät katsomaan jonossa seisovia ihmisiä. Ihmiset katselivat takaisin. Sitten joku huudahti: 

   - ”Tuolla mennään jonon ohitse!” 

   Muutama ihminen vilahtikin pusikossa. Laukauksia. Ohittajia ei saatu kiinni. Jonossa olijat seisoivat paikoillaan ja heitä poltti viha. He tärisivät raivosta. Osa heistä kääntyi gorilloja kohti. Sitten he ampuivat. 

   Kolme gorillaa viidestä kaatui maahan. 

   Kaksi pystyyn jäänyttä hyppi ja kirkui, mylvi ja örisi, teki valehyökkäyksiä jonon suuntaan ja tärisytti maata valtavilla nyrkeillään.

   Toinen niistä alkoi vimmatusti viskellä ruohoa ja multaa kohti ihmisjoukkoa, kohti taivasta, metsää, viskoi ja mylvi, takoi rintaansa, maata allaan ja edessään. 

   Toinen sen sijaan aloitti nostelemaan ja tökkimään kaatuneita ylös maasta, hakkasi ja huusi niille. Teki pari valehyökkäystä ja palasi taas kaatuneiden luo tyrkkimään niitä liikkeelle. Lopulta se antoi periksi ja jäi siihen. 

   Silloin maassa makaavista gorillojen ruumiista yksi nytkähti. Se oli pieni liike. Se antoi hetkeksi uutta toivoa paikalla olevalle gorillalle, mutta jatkoa ei seurannut. Kaatuneiden gorillojen jähmettyneet vartalot lojuivat siinä liikkumattomina möykkymäisiin asentoihin pysähtyneinä. 

   Lopulta toinenkin, yhä ruohoa ja maata viskelevä gorilla lopetti riehuntansa. Se jäi katsomaan kuinka sen ainoa hengissä oleva lauman jäsen pyöritti päätään ruumiiden luona. Katseltuaan jonkin aikaa toisen raunioitunutta olemusta, se istahti alas. Sitten ammuttiin jälleen. 

   Kaatuneiden luona ollut gorilla mätkähti maahan. Se tärisi siinä 12 sekunttia ja muuttui sitten liikkumattomaksi.

   Tämän jälkeen oli hiljaista. 

   Viimeinen gorilloista istui siinä ja katseli. Se katseli entisten laumanjäseniensä ruumiita. Sen suu liikahteli, mutta minkäänlaista ääntä ei sieltä tullut ulos. Se vain istui siinä ja katseli. Välillä se vilkaisi jonossa olevia ihmisiä. Kouristi, kauhu möykkysi sen jähmettyneen hengen virtautumisessa.

   Sen silmissä välähti silloin kysyvänpuoleinen katse, jotakin sellaista, mikä itsepintaisesti etsi lasittuneen myrsky-railoisen raivon keskeltä jotakin gorillamaista ja elossa olevaa. 
   Sellaista ei näkynyt.

   Kivun jäykistynyt esiaste velloi päässä silmiin asti.

   Pieni tuulenvire sai lehdet liikkumaan puissa. Puiden alaoksilta tipahteli sinne juuri viskottua ruohoa. 

   Gorillan litteälle nenälle leijaili ruohonkorsi. Se puhalsi sen pois.
   Sen päässä virtasi kuumoittavalta tuntuva veri ja lihaksisto nytki. 

   Se otti muutaman askeleen kohti ammuttuja… pysähtyi… katseli taas ympärilleen, kuin pelkäisi jokaista uutta askelmaa, juoksuaskelmaa tai hivutusta, siinä maailmankulussa, sen ympärillä kanavoituvassa ajassa ja aineessa. Näkymä ympärillä oli yhtäkkiä muuttunut vieraaksi ja äärimmäisen epävakaaksi. 

   Siinä se seisoi eikä oikein tiennyt mitä sen piti tehdä. Sen luonto oli mennyt hetkeksi sijoiltaan.

   Se kääntyi lopulta, ja sätkähti lyhyeen juoksuun. 

   Pian se kuitenkin taas jähmettyi aloilleen. 
   Se pyöräytti päätään, kuin katsoakseen vielä kerran taakseen. Mutta kääntyessään se keskeytti liikkeensä juuri kun sen kasvot olivat avautumassa takaisin jonon suuntaan. 
   Lopulta se kömpi pois paikalta ponnettomin askelin. 

Kuului vielä jonkin aikaa rasahtelua ja kahinaa. Sitten ei kuulunut mitään. 

   Tuntui, kuin juuri sillä hetkellä ei mistään kuulunut mitään. 

   Ihmiset seisoivat mykkinä jonossa. 

   Oli oudon hiljaista. Niin hiljaista, että ihmiset saattoivat kuulla omat ajatuksensa. Tässä sitä mennään, ompa hiljaista, mikä maksaa ja mitä v...     

   Sitten, kuin yhdestä ja samasta narusta vedettynä, kaikki peittyi jälleen valtavaan äänien tulvaan.