Sisällysluettelo

I

Kuvataide tunnissa

Rock `n Roll

Poropeukalo

Kosmonominalisoitua Laozia

Vettä

Pitkä triangeli

Painopiste

II

A-E

Aarnikotka

Usko jo

Humbuugie-yhdysvälioptiikka

H-hetki

III

Kunniaton nuoruus

Kerran hengellisyyden edessä

Linjan veto

Mies kohtaa naisen

Varasuunnitelma

Väärä paperi

Miksi minä jäin tänne

Kosmonominalisoitua Laozia

Jäljellä oleva maa

Kivi

Puhumisen läpi

IV

Neljä Gorillaa

Turpaduuri

Toivo

Graal

Disko

Peltieste

Kerran Preerialla

V

Otteita kosmonominaalisesta manifestista

VI

Lennä

I

Kuvataide tunnissa

Heti kun ollaan lähdössä, jonnekin piirretään lähtöviiva.

Ainakin kuvitellaan, että siinä se on. Ja onhan se. 

   Kuoromatkalla se piirretään linja-auton oveen, sen alustaan, sellaisen metallisen, avatessa ulostyöntyvän, astinlaudan ulkoreunaan. 

   Maailma on täynnä viivakirjoitusta. 

   Kautta aikain on oltu lähdössä. On lähdetty, tehty lähtöä, menty, jonnekin, saman asian perässä juosten, tai kilpajuosten, joskus harvoin tasapainoisestikin edeten, suuntaan, jossa eteneminen olisi niinkin oikeaan johdattavaa, että tasapaino ei järkkyisi harha-askelien levottoman epämääräisistä kuvioista. 

  

Hurraa, luonto saattaa silloin huutaa, ja huutaakin siinä, mikä ihmistä kannattavana tapahtumien kulkuna sillä hetkellä kannustaa eteenpäin. 

   Jostakin kuuluu pilkkaavia ja halventavia huudahduksia. 

   Luonto ja maailmassa kaikki se, mikä sen ilmentymisessä, sillä hetkellä ja hetkellisesti, pyrkii pettämään, kaatamaan sen, joka sen tietoisuuden piirissä kulkee. Tietoisuuden tai tiedostamattoman, aivan sama kuule, kuuluu, kun joku valehtelee lentohiekan olevan pintaa puiston hiekkatiellä, tai hiekkalaatikon, jotakin noin vain avonaista tilaa. 

   Arsenaali väittämistä, että sitä se on, tai olisi, aivan kenelle tahansa. Hiekka ja se hiekkalaatikko, vaikka kaikessa näkyy jalanjälkiä, ja pinnan jakautumista aivan erityisiin muotoihin ja muotojen osiin. 

   Pinta huipentuu verkostoiksi, maan ja taivaan välissä, koska maa ilman taivasta on yhtä hedelmätön kuin planeetta ilman ilmakehää, huudahtaa lintujen kuoro, uhanalaisten lajien tuntomerkeillä rengastettuna, ihmisten kanssa, samassa ajolähdössä. 

   Lähtöviivakirjoitus aukeaa. 

Kuvataide tunnissa.

   Totuus, todenpuhuminen, ne on leimattu torvipäiden asiaksi, usein punaisella ja mustalla, toisinaan sinisellä, joskus vihreälläkin, keltaisella, oranssilla ja muillakin väreillä hyllytettävien asioiden listalle. 

   Tämä kyllä ymmärretään, kahvipöydissä, olutlasien ääressä ja ravintoloissa, että kentällinen kuvataidetta on jotakin, missä ei koskaan, ei muka milloinkaan ole epäaitoutta, ei minkäänlaista vilppiä tai kusetusta. 

   Ja totta siis onkin, jos, että, se totisesti sitä olisi, jos se kerran sitä on. 

   Siis, mitä? 

   Hörisee korvat ja keskeytyy puhe, jota kutsutaan hörinäksi. Jatkaen heti, kun edellinen yhtyy nykyiseen, ja juu, juu, niin, niin... mutta… …ehditään onneksi juuri ja juuri sanoa, kun starttipistooli ilmoittaa, että sekuntikello antaa jokaiselle sekunnin murto-osan aikaa sanoa jotakin ennen toista, yllään puhujan paita, solmio, kampaus tai sopivan paksut silmälasit.

   Että ehtisi saada sanottua. 

   Varmuuden vuoksi vihollisen varalta, opetetaan sotilaita sähköttämään 80 merkkiä minuutissa ja lukemaan oheiskirjallisuus kuin yhtenä palikkana.

Vasara! Huutaa suurin anastaja ja nopein hitaiden syöjä, joka kuvittelee, ettei nopeita muka koskaan, ei muka missään vaiheessa, syötäisi, ja ettei vasaralla uhkaileva muka missään vaiheessa saisi voimakeinojen käyttäjiä niskaansa.

   Vasara! Kuuluu kuitenkin taas uhkaavasti lausuttu iskulause. Ikäänkuin vasara olisi siinä nyt sitten enemmänkin murha-ase kuin työkalu, jonka avulla voi rakentaa ihan kelvollistakin rakennuskantaa.

   Oikoa, korjata, uudistaa, ei niinkään erityisesti juuri runnoa, murhata tai vain uhkailla, heilutusliikkein raivata tilaa itseään ja omaa liike-ryhmä-kantaansa varten. 

  

Pieni Tauko

...

Viivat ja viivakirjoitukset. 

   Aivan liian usein media-turpaduurin, sijoituskerroin- ja titteli-turpaduurin kautta, ja näiden suojelurahoittamana. 

   Katsokaahan. Varmuuden vuoksi. Jotta sitten, niin, mitä sitten? 

   Älkää luulko että tunnissa kaikki selviää. 

   Mutta kaikki on selvää. 

   Ennen tuntia oli lukuisia muita tunteja. Sen jälkeen ja seuraavan vuoden aikana, karkaavia vuosia lukuun ottamatta, aivan yhtä paljon kuin edellisenäkin vuonna. 

  

Yllätys-hi-hii.

   Jääkaudenhistorian tunnilla, samaan aikaan ne, jotka sellaista mittaluokkaa olevan oppitunnin aikana sattuvat nostamaan silmänsä kohti sitä, mikä heidän eteensä kuvataan mielettömän korkeana 3 kilometrin korkuisena jäämassana, arvelevat nyt hämmästellen, miksei jääkautta taaskaan oteta huomioon ajan jaksottamisen kysymyksissä. 

   Ei oteta huomioon. Ei oteta niin, vaikka kalliot on uurrettu, vaikka Kivipäiden, Pohjakivien, Kalliorintalaulajien ja muiden sellaisten sukunimiylpeyksien ylpeys menettää painoarvonsa kun maapallon voimakoneisto haluaa puhua, haluaa, tai puhuu tottumuksesta, lainkirjoituksen luontoon asti ulottuvasta järjestyksestä ja sen muodosta ihmiskunnan alati nopeamman geo-logistiikan, tekno-tamburiini-rimpuilu-miehen ja ego-loki-kirjallisuuden pallottelussa.   

  

Kuvataide vapaaksi, iskee iskulause, ikään kuin taide olisi jotakin muuta kuin vapaata.

   Varsinkin Vapaan Taidekoulun opettajakunta naurahtaa hermostuneesti, kun heiltä kysytään syytä siihen, miksi heidän oppilaistaan niin monet ovat rampoja ja kulkevat kahleet käsissä ja jaloissa. 

  

Euroopan sirpale-toisto-länsi-ohjatut taideakatemiat kolmekymmen-kerta-kaikkisen maneerisesti toistavat helposti päälle jäävää, samaa, yhä jatkuvaa varsinkin maailmansotien jälkeisten aikojen poikkeuksellisen törpelömäistä kulttuurishokkia.

  

Kuvataide vapaaksi, iskee iskulause.

Pieni tauko

...

Linnut visertelevät puiden oksilla ja miljardikoneisto paisuu kohti kymmenettä miljardia, kaivaten järjestystä enemmän kuin koskaan. 

   Maapallo huokailee eläin- ja kasvikunnan valituksien määrästä. 

   Ihminen ei tottele järjestystä vaan ihailee kapinaa ja vastarintaa yli kaiken, valittaa tonnikala, tuo merien niukkasanainen atleetti.

   Urheilija oppi jo kauan sitten, että urheilu ilman sääntöjä olisi silkkaa sotaa, jonkinlaista suurempaakin kusetusta, reisille menoa ja hirvittävää biomekaanisen lukkiutunutta yliajoa viha-pakokauhu-biokoneen ja koko sen eläimellisyyden voimalla.

  

Siis urheilu, ilman sääntöjä.

   Entä taide ilman sääntöjä? 

   Kun kaikki on lainalaista ja kaikessa on sääntönsä. 
   Vapaapudotuksessa on sääntöjä, inprovisaatiossa, tuhoamisessa, luomisessa. Lainalaisuudet määrittävät myös sodan ja rakkauden ilmentymisen ja toteutumisen kulkuja, talouden ja taiteenkin.   

  

Vapaa, lisätään varmuuden vuoksi kaikkiin vallalla oleviin huippu-kirjoitetuksi maksettuihin teksteihin, jotta kaikki ymmärtäisivät varmasti olla sellaisia asiantuntijoita kyseenalaistamatta, ja sellaiset asiantuntijat toinen toistaan pelottavampia ja peloissaan. 

  

Huh huh, huudahtaa toimittaja, kun keihäänheittäjätohtoriksi palkittu urheilija ampuu jousipyssyllä myrkkynuolen parin kolleegaansa kylkeen ja yhden juomavesi-automaattiin ja sen kyljestä läpi. 

  

Huh-huh. 

   Tämä suurteko. 

   Ja jo niin nuorena. 

Kestättekö vielä? Kestäkää. Kestäkää vielä. 

   Apu on tulossa. Te olette apuvoimat. Te olette apu itsellenne ja toisillenne. 

   Kestäkää... vielä.

  

Ilmakirjoitusta ja ilmakitaraa. 

   Piirtäkää eteenne palkintokala kaikessa isokokoisuudessa, niin teitä pidetään kalamiehenä. Ja totta onkin että kalamies on opportunisti. 

   Entä se, joka vasara kädessä yrittää lamauttaa mielipiteenvaihtelun yli yrittävää tosiasioista puhumista. 

   Entä se, joka lähes kaikkia kutsuu varmuuden vuoksi mahdollisimman halveksivasti kalanruuaksi, melkoisen uhkaavasti kenties-minä-ennustan-kohta-teitä-sohimiseen valmiin ilmehdinnän turvin ja senkaltaisen keinottelun päällekäymisenä.

Maalatkaa sanoin, kuinka sanoinkuvaamattoman hienoa on se, mikä on hienoa, kuinka vaikuttavaa se mikä vaikuttaa. 

   Eikä vain sillä tavalla, että sitä heti tarvitsee pyyhkiä pois mielestä tai tietoisuudesta.

Jotakin, ja joksikin, vaikuttavammaksi siis olkoon ymmärretty vaikuttava, jopa niinkin ihmeellisellä tavalla, ettei haluaisi nähdä sen vaikutukselle loppua, ei edes kauaksi ulottuvien äärien kohdalla.

Te rakkaat ihmismiljardit. 

   Kulttuuri leviää ympärille jo niin kuin vesi taivaalta palaa maan piiriin, veden, ilman, tulen ja maan piiriin, nanoteknologian, sähkön, muovin, teräsbetonin, vaahtokumin, mikroaaltojen ja älykankaan, ja niinkuin myös kaikkeudellisen maailman materiaalin ja energian piiriin, ja sen liiton kunniaksi pystytetyn taivaankappaleen pinnalle. 

Voi kuinka mustavalkoista, epäilee joku hätäisesti, koska arvelee kohta muodon paljastavan jotakin, joka ei ole muodissa, tai jotakin, johon ei ole varojaan tai uraansa sijoittanut. 

  

Muodossa, äärimmilleen viety pelkistys ilman pienintäkään virhettä, sellaisena, pallon pinnalla tapahtuvana valon ja varjon kokonaisesityksenä. Siinä on teille suurta mustavalkoisuutta. Siinä, pelkistyneimmässä ilmiasussaan, ainoastaan valkoinen ja musta maalautuu paljastamaan sitä, mihin valo osuu, ja mistä asti varjo alkaa olla voimakkaampaa kuin valo. 

Pieni tauko

... 

Värit. 

   Mikä saattoi tehdä mestarien töistä sellaisia, että niissä väri, saattoi sanoa jotakin sellaista ja sellaisella nopeudella, että sen sanominen näytti olevan samaan aikaan hidasta toistoa ja nopeaa välittömyyttä? 

   Nopea ja samanaikaisesti hidas, ei erityisesti syö juuri nopeaa tai hidasta. 

   Nopea ja samanaikaisesti hidas elää ja pyrkii antamaan elämälle tilaa, kaikille, jotka kykenevät yhdistymään sellaiseen vuorovaikutukseen. 

   Mutta... kuka muka kykenisi? 

   Vaikka ei lapsi näin kysy. 

   Lapsi mielummin kuuntelee ja tekee eron asioiden välille, ja kertoo sitten, kuinka ihmeellisellä tavalla maailmassa mikä milloinkin ottaa juuri hänen olemisessaan muotonsa. 

   ”Mutta kun pitää kysyä".

   "Tunnissa ei kaikkea ehdi selittää.” tietävät jotkut sanoa. 

   "Älä selitä!" Ja muita vuorosanoja monivihaisena sijoituskertoimien muutoksien paineissa. 

   Mutta... kun on niin vaikea puhua ihmismiljardin kieltä. 

   Sähkötyksen muodossa, tekstiviesti keskeyttää äänimaailman tiivistymisen viimeisimmän sanan ympärille, ja sen sanojien ympärille leviämisessä viipymiseen, kuoroharjoituksia kohti, linja-auton ollessa viittä vajaa puolitäysi, täysi, lähtöviivalle, ohituskaistalle tai jo taukopaikalle laittautunut. 

  

Kuoro. 

   Mitä hienoin keksintö taiteen kentällä ja kuitenkin soolo, yksittäinen melodia hädän hetkellä, soolo oikeassa paikassa, oikealla hetkellä, oikeanlaisena, oikean esittäjän esittämänä, oikean yleisön, oikean mielentilan, ja näin olemmekin jo harvoin täysin oikeassa, ja siksi taide parhaimmillaan hämmentää ja ihastuttaa, koska se on sitä niin lähellä. 

   Kuorolaulu. 

   Siinä on voimistumista ennen hädän hetkeä ja hädän hetkellä, se mikä antaa voimallaan tukea ja turvaa.

   Ihmeellinen maailma. 

   Sen kuvaaminen on hämmentävää jopa sille, joka sellaisessa joskus saattaa onnistua, tai, hämmentävää juuri ennen sitä tai sen jälkeen. 

   Paremminkin niin, sen hetkellisen tilan ja tilanteen ympärillä. 

   Lukutaito. Kuvanlukutaito. 

   Miksi ihmeessä kuvanlukutaito? Sanoja luetaan ja kuvia katsotaan. 

   Kuvan katselun taito, minä väitän. Nyt, ja viimein, ja tässäkin kaiken aikaa.

   Sitten pyörähdän kantomatkan ulottumattomiin, minne syksyllä tuuli laukaisee starttipistoolinsa, ja kellanvihreät lehdet kieppuvat ohitseni ja teidänkin ohitsenne, niin ensimmäisellä kerralla, kuin aina harvakseltaan toistuen, hetkellisesti, kuin sata bussilastillista kaiken kansan laulukuoroja.

Taivaalla on tilaa, keinuvat lehdet, ja kuorot aavistuksen verran violettiin murtuvaisina.

   Taivaalla on tilaa, ne ehtivät juuri ja juuri sanoa. 

   Sitten maan vetovoima saa lehdet ensimmäistä kertaa koskettamaan sitä, mikä ilman puun välittävää kättä ja käsivartta, vaikuttaa vieraalta, ja kuitenkin luonnolliselta, ja niin yhteensopivalta, ja niinkuin niiltä itseltään, kun ne kuitenkin olivat juuri maan ja puun kautta ponnistuneena esille työntyneet.

Aika on tila, joka on suhteellisen luontoista, osataan jo tuhatkinvarmasti sanoa. 

   Mutta minä sanon, että se, varsinkin se juuri kertoo maailman lainalaisuudesta. Siitä ja yhdenmukaisuudesta. Siitä, kuinka kaikki on kiinni yhdestä ja samasta. Ja kuinka tuo yksi ja sama, ei ole mitä tahansa, vaan jotakin aivan tietynlaista, sellaista, eikä siis muuta. 

     Siksi juuri syksyllä aika on sellaista, mitä se ei ole kesällä, ja ehkä myös siksi mielikin pyytää itseään anteeksi kulkiessaan kellanvihreiden lehti- ja lehdistökuurojen alla.   

  

Mielenkiintoista. Hmmm… niin mielenkiintoista!

   Älkää unohtuko itseenne. 

   Syksyllä moni siitä, mikä kesällä on värikästä ja valoisaa, muuttuu yltiöpäisen viimeiseen asti venytetyksi. 

   Eikä tämä vielä ole sen mielenkiintoisempaa kuin talven kyky jäädyttää neste, elämän neste tai vesi ja vesiestekin, tai vesitetty, vedenvarainen, ilman eristeitä, tämä kaikki, ja muutenkin kuin vain olemalla mielenkiintoista. 

Mutta, kuka lukee tällaista maisemaa? 

   Ihmiskunta on täynnä bussikuskeja, jotka ympäri vuoden säästä piittaamatta ajavat linja-autojaan. Juuri heidän ansiostaan, karttakirjojen muuttuva viivakirjoitus pysyy ilmaisukykyisenä, mutta ainoastaan kuoro ja muut matkaa tekevät voivat tällä tehdä sitä, mitä sen avulla tehtävissä on. 

   Ikkunaa valaisee ulkoa tuleva valo, jos ei sitten sisältä tuleva, silloin kun ulkona varjo muuttuu valoa voimakkaammaksi. 

   Ikkunan valaisee myös se, että seinän ja katon pinta on rakennettu sellaiseksi, että koko pinta ei olisi läpinäkyvää, vaan läpinäkyvää ainoastaan sopiviksi katsotuissa paikoissa. 

Pieni tauko

...

Älkää pelätkö tunnin sisään puristuneita sanoja. 

   Se mitä tunnissa ehtii sanoa, ei voi olla sellaista, mikä ei tulisi sanotuksi myös tunnin ulkopuolella. Ei sellaista, mikä ei olisi tunnin ulkopuolella korjattavissa tai paikattavissa, jos aika sitten on jopa niinkin suhteellista, ettei sen kautta, voi kesken kaiken sanoutua irti sellaisesta, minkä olemisen ja ilmenemisen kuvaajana, sen on määrä toimia. 

   Mutta, pelätkää silti, aina kuvataiteen ollessa kyseessä, että puhutte tuhat kertaa nopeampaa, huonommin tai ehkä enemmän kuin olisi parasta. 

  

Pelätkää ja voittakaa pelkonne ja epäonnistumisien massiivinen häpeä. 

   Tai kuka tietää, jos eivät pöllöt edes linnuista viisaimpina osaa sanoa muuta kuin huhuu, ja kun viisaatkin sanat voidaan valjastaa kaikkea muuta kuin viisaasti.   

   Amerikan punarintarastas äänitti nauhalle teoksen ´huhuu´, kaukana Pohjois-Amerikan leutojen lehtimetsien kätköissä, tai paremminkin, niistä nopeasti tulikuumiksi yltyvien, lehdistö-studio-matriisi-biotyyppien sisuskaluissa.  

   Räkättirastas kuunteli teoksen stereoistaan, ja teki sitten Lapin kätköissä Euroopan erään pohjoisimmista reunaviisuistaan vastatakseen kuulemaansa. Nimeksi se antoi sille ´huu-hu-huu´.

   Kuinka silloin alkoikaan levitä tulkintoja näistä viisauksista metsiin ja metsien ulkopuolelle? 

   Se on jo tarina, jonka kertominen vaatii oman tuntinsa. Tarinasta liikkumattoman kuvan tekeminen jo satakin tuntia siinä, missä sanallistaminen vain muutaman. Tarinan läpikäyminen kuuntelemalla voidaan siis toteuttaa jo edellä mainitun yhden tunnin aikana. Kun sitten taas tarinan läpikäyminen kuvasta katsottuna, ei vaadi välttämättä kuin pelkkiä tuntien tuhannesosia.

Rock'n roll

Filosofit pukeutuvat taiteilijoiksi,
taiteilijat pukeutuvat filosofeiksi.
  Hurraa.

Hulluna hehkutetaan kaikenlaista,
kaikin tavoin hehkutetaan hullunomaista.

    Jiihaa.

Eläimestä väännetään ihmismäistä,
ihmisestä väännetään eläimellistä.

  Jee jee, ou jee.

Subjektiivinen, sitä meillä on,
objektiivinen, sitä muka ei ole.

  Comoon!

Itseihailun korostaminen kaikessa,

kaiken korostaminen itseihailussa.

  Allright, what?

Tämä on liikaa, totta kai liikaa.

Ei riitä, kenties ei riitä.

  AAAAAAAHhrghhh

Kaikki ja kaikki, nyt heti! 

Ei kiinnosta, kaiken aikaa hei, hei hei hei,

  Rock`n roll.  

Poropeukalo

Sormet taipuvat tuulessa,

jotakin tarttuu käteen,

jotakin karkaa käsistä.

Johdot käsissäsi 

virkkaat eläimille,

aitajuoksua,

neuvot johtoporsasta, 

johtolankoja joka suuntaan.

Sormeilet johdantoa, 

käsittelet kaiken,

sormiesi läpi.

Asioita valuu sormiesi läpi.

Peukaloit hiekkaa.

Hiekka valuu käsistäsi

hiekkalaatikkoon ja sen ohi.

Haravoit ja harot hiuksiasi.

Yksi kaksi kolme,

teet varjokuvia varpaillasi.

Tuhatkieli.

Betoni-porsas.

Nyt villiintynyt katupässi. 

Kosmonominalisoitua Laozia

Selväkin asia siinä sotkeutuu,

pahakin sotku siinä selviää. 

Kulmien terävyydet se pyöristää,

Pyöreän se hioo teräväksi.

Silmää rikkovan se kovettaa esille, 

räikeän se kykenee pehmentämään.

Ilmaan se nostattaa 

isojakin myrskyjä.

Juuri se 

laskeuttaa pölyn.

Myötämukaisuus

suurimman kokonaisuuden 

toteutumisen tapaan nähden 

ulottuu

ja vaikuttaa rajattomalta.

Aina se vaikuttaa riittävän.

Ylitsetulvivasti, 

aina se vaikuttaa olleen,

olemassa olevan kaltaisena, 

jos ei sitten

tätä, 

vielä ihmeellisemmälläkin tavalla.

Vettä

Katso mitä mahtavia kaloja, 

ihmeellisiä valaita ja kalaparvia. 

Koira tuijottaa vesiastiaa.

Valkoinen posliinilautanen. 

Kielellä se juo itsensä kylläiseksi, 

kuin pikkulapsi pillillään. 

Pitkä triangeli

Näen unta ihmisistä eri puolilla. 

Vaihdan puolta useamman kerran. 

Yritän tosissani 

uida ja kävellä. 

Istun ja lähetän rakkauttani. 

Kuvittelen sen kirjeeseen. 

Puhun puusta ja ihmisestä, 

en vieläkään sinulle. 

Saarnaan itselleni nälkää ja janoa. 

Kiihdytän itseni lähtövalmiiksi, 

melkein siellä 

ja kuitenkin samassa paikassa. 

Saarnaan kaiken sopivuudesta, 

kaiken sopimisesta sanoin. 

Olen hyväntahtoinen. 

En kiiruhda iltaani. 

Raskaana otan sen vastaan 

vielä kun on valoisaa. 

En näe enää puita, 

linnutkin koneellista musiikkia. 

Nälkäni jyrsii seinää, 

silmäni seinänviereistä hämärää.

- | / - | / -

       

Puhelimeni lataan vaihtovirrassa, 

pääni avainten kilinässä, 

liikkumatta, annan avainten kilistä, 

kukin kantakoon omaa viisauttaan. 

Mitä siitä jos linnut lentävät, 

jos patsaat eivät liiku. 

Tanssiminen on liikekantaa. 

Ei saa astua kenenkään varpaille. 

Ei saa rikkoa ketään. 

Kun paritanssit, jos ei toisikseen muutu, 

kalliokin murenee hiekaksi, 

hiekkamaaksi. 

Horisontti aallossa, 

rantaudumme. 

Todellisuus välillemme, 

kauttaaltaan tai kauttamme.

Kaiken se kestää, 

kaikki se 

nimeämässä voimansa suurempaan liikkeeseen. 

Kerrot paljon. Kuinka nimeä saadaan. 

En vain usko sinua, 

siellä horisontin takana, 

puhutaan toisin, ylösalaisin tai eri tavalla, 

Mistä sitä silloin voi tietää. 

Ympyrää myötä kuin pyhää. 

Rukousta luetaan monin kääntein, 

kääntäjän työtä ei aina. 

Ehkä päästän irti. 

Alan tehdä työtä kuin omaani. 

Kun tekee työtä omalla mitallaan, 

ei ylistä sitä nimellään. 

Sen pituinen se, 

niin kuin saduissa.

- | / - | / -

On vaikea puhua oikealla hetkellä, 

muuttaa vilkuilu katseeksi.

Elekieltä, tuhatkieltä, huonosti seisovaa aaltoliikettä. 

Joku hirnuu lähistöllä, elämää on vielä, 

vielä, vieläkin, ei saa unohtaa, ei saa ei, 

kuinka sopivasti kaikki kääntyykään. 

Teidän täytyy huomata se. 

Teille tehdään lauluja, iltasatuja, musiikkia. 

Pöytä on siivottava, 

juomia juotava, 

puheet pidetään, se on totta. 

Puheen jälkeen elämä kampeaa kuulijaa kuin itsestään, 

sanattakin, 

se lähettää sinne 

minne matkallakin, 

ja menossakin, 

mitataan kullekin mitä irtoaa mukaan,  

pelkoa voitettavaksi, voittoja, tappioita, 

kaikkea ylittämistä varten. 

Uudestisyntyjää ympäröi periksiantamattomuus. 

Antaa synnylle uudelleen periksi, 

ympäröidä viiva pisteestä ympyräksi, 

ympyrästä siirtyä takaisin viivaan. 

Loppua on jatkettava, 

kunnes loppu saapuu ajallaan. 

Monet totuudet puetaan pisteeksi. 

Tekisi mieli käpertyä, 

kääriytyä kokoon, 

käpertyä itseensä kuin pisteeseen. 

Mihin lauseeseen itsensä pistäisi. 

Itsensä pistelyä ei ole helppo lopettaa, 

mutta laajentua, 

se vasta vaikeaa onkin.

Ympyrä hämmentää kieltä. 

Kieli on olevaisen alainen, 

Ympäröivä todellisuus, 

osittain tässä, 

osittain täällä, 

kappaleen verran elämää 

ja syntyy piste. 

Entä sitten, mitä sitten ja silti on jatkettava. 

Helpointa on taipua kuin pilkku. 

Mikä pilkku? Mikä pilkku? 

Auringonpilkku, 

valon pilkahdus, 

ajan sovittaja ennen kotiinlähtöä, 

syvää huuhtoutuneen unta. 

Pilkunviilaaja hioo pilkkua pisteeksi, 

pilkkaaja kääntyy ylösalaisin lainausmerkeiksi, 

pyhä ympäröi pilkun, 

asettaa sen liikkeelle väljät rajat. 

Pilkun jälkeen 

sanavirta, 

tarkentavana 

mutta selittämässä. 

Alku, 

siellä se oli, 

oli aivan varmasti, 

tai sitten, ei ole mitään, 

mitä selittää. 

Mutta selitetään silti. 

Kaikki on kiinni alusta, 

alusta, ja miksei kai lopustakin,

välistäkin, sanotaan,

kun kesken kaiken 

alkaa ihminen puhua.

Painopiste

Kaupungissa on naisia, on miehiä ja puluja. 
   On toreja ja seiniä, ja on myös lapsia.
   Eräs naisväkeä edustava olento kiitää ylös maltillisen leveää kulkuväylää, ainakin sen reunaa, sivukaduksi kutsuttuna.
   Nainen on ostanut itselleen upo-uudet kengät. Hän on matkalla kotiin ne kainalossaan, ja kuvittelee, kuinka hän jo liitelee niillä lukemattomissa erikoistilaisuuksissa.
   Lähes suunniltaan ilosta ja kiihtymyksestä, joka suuntaan valmiina, lähes kissamaisen ovelasti, nainen etenee hyvää vauhtia, ja ihmeellisellä tavalla astuen.
   Torin laidalla on mies. Ajatuksiinsa syventyneenä, tyylitajuttomasti pukeutunut nuori mies yrittää saada kiinni siitä ajattomuudesta, mikä seinästä heijastuu, mutta ei vain seinästä, ei vain sen pinnasta, vaan myös itse seinään ja pintaan jostakin muualta tulevana.
   Nainen hymyilee suu auki. Ulos-purkautuu onnea. Jos se ilmakosketuksen aikana muuttuisi lämpöenergiaksi, polttaisi nainen hymyllään ison kasan reikiä ympäröivään kaupunkimaisemaan.
   Mies havahtuu hiukan, näkee epämääräisesti näkökenttänsä syrjäsivulla; nainen. Joku naisen hahmo, se lähestyy häntä. Mutta mies ei halua siirtää katsettaan seinästä. Siinä sen pintatekstuurissa on jotakin, tai sitten sitä kautta siinä on jotakin keskeneräisesti havaittavissa olevaa. Mies ei halua luopua tästä keskeneräisenä mielen täyttävästä ajatuksesta. 
    Jonkinlaista epätavallista virtaa. 
   Missä? Kaikkialla melkein.
   Jotakin tuossa hahmossa kuitenkin on, mies ehtii hämärästi tajuta, ennen kuin nainen jo tönäisee häntä kylkeen silmät onnesta säteillen, jopa jokseenkin oudon väkivaltaisella tavalla.
   Mies tuntee naisen. Nainen tuntee miehen. Heidän katseensa kohtaa, eivätkä he puhu toisilleen.
   Mies vain siirtelee jalkojaan hieman, yllätettynä kyllä, mutta tasapainoaan menettämättä. Samalla hänen kulmakarvansa kohoavat, antaen lisäpotkua katseelle, joka täyttyy hyväksynnästä, anteeksiannosta ja iloisesta kaipauksesta. 
   Mies tunnustaa naisen ilon, energian ja sen mikä heitä äsken juuri yhdisti, sen mikä on heitä kaikkina aikoina juuri ja juuri kohteliaan välimatkan etäisyydeltä yhdistänyt, ja ehkä vielä jatkaa eri tavoin yhdistämällä, välittömästi, tunne ja tunnustus on selvä, kauniin muotoinen, välimatkasumentuvainen ja paikallaan.
   Mies jo kuitenkin jatkaa ajatuksiensa kanavoimista seinään, ja siitä takaisin, seinän kimmoke- ja filmi-pinnasta, äskeisestä tapahtumasta ja muista kuvioista muuttuneina.
   Myös nainen jatkaa etenemistään juurikaan hidastamatta. Hänen silmänsä ovat nyt entistä intoutuneemmat muotoilemaan kaikesta näkyvillä olevasta ja kohtaamastaan virrasta, itsestäänkin, jotakin katkeamatonta ja kauniinmuotoista energiaa ja sointuvuutta.
   Olisipa kaikki aina tällaista, sanoo irtokarkkeja suuhun ahtaava poika puoliääneen, sokerihumalan ensiaskelmilla läheisen kioskin edessä.
   Olisipa kaikki aina tällaista.
   Lause kimpoaa seinien ja katukiveyksen pinnasta, pitkin toria, ja saavuttaa lopulta miehen herkistyneessä tilassa olevat vastaanottimet.
   Mies olikin jo ehtinyt aavistaa, että jotakin tällaista oli tekeillä. Kaikesta vauhdin hurmaavasta nopeudestakin huolimatta oli miehen onnistunut välittää aavistuksensa hyvissä ajoin myös naiselle ja tämän käytettäväksi.
   Nainen puolestaan koki aavistaneensa tämän kaiken jo hyvänkin aikaa sitten, jopa kauan ennen syntymäänsä, mutta tänään, varsinkin tänään hän näytti muistavan asian harvinaisenkin selvästi.
   Jos nyt tarinassa olisi vielä pulu, niinkuin siinä epäilemättä onkin. Se ottaisi, tarkoitan siis, kuinka se ottaa, paikan yhtenä yksilöllisesti vaikuttavana tekijänä tässä eräänlaisessa kaupungin onnellisuus-asteen hetkellisen nousukäyrän havaintoesityksessä. 
   Ja niin lentää pulu, ja liitää kohti miehen tarkkailemaa seinää, kääntyy viime hetkellä ylös taivasta kohden ja laulaa kuin uskoon tullut satakieli, jotakin sekavaa ja iloista virttä katukivillä päällystetyistä aukioista, miehistä ja naisista, kenkien paljon puhuvista äänistä, sokerihumalan vekkulimaisesta kierteestä ja tietysti seinistä, ja niiden vaikuttavista ilmaantumisista sinne, missä niiden paikallaan olo, se oli joo, ihan kivasti perusteltua, ainakin perustusten päälle laitettua, kaupungin rakennuskantaa ja sen sellaista, hetkeä kauemmin kestävää kuvioitumista, siinä mitä voi kutsua pystysuoraksi kohoamiseksi, tai sen havaintoesityksenä mitä koskettavinta lajia olevan esillä olevuuden paikallaan marssiksi.
   Vai paikalla olevuuden mitä koskettavin esiin marssiutumisesta irtautuva valssiutuminen?
   Hmm. Kumpaakin. Kaiketi tässä oli nyt kumpaakin, ja näiden lisäksi vielä muuta, tanssinkaltaista ja myös sitä muistuttamatonta siinä olemista.
   Mies antoi asian toistaiseksi olla. Pulu lensi miehen pään ylitse. Poika ahtoi karkkia suuhunsa, ja nainen oli mitä erikoislaatuisimmissa olosuhteissa taas kerran askeleen verran lähempänä sitä juhlaa tai tilaisuutta, jonka määrä laskeutui alas milloin mistäkin kokonaisuudesta, ja tällä kertaa tuloillaan ollen, suunnilleen sinne jonnekin ihan lähelle.

II

A-E

= 

Aine-Energia, eli kaikkeuden sisältö.

Tämä kaikki. 

Kaiketi mitä ilmeisimmin siis, jollei aivan varmasti ja väistämättä. Ja kuka tietää mistä muistakin syistä. 

Kohdistuneena ja kohdattavissa, aina jonkin sortin muutoksen vallassa olevana. 

Aarnikotka

= 

Aarni on kotkaa tarkoittava vanha sana. Aarnikotka, eli kotkakotka, eli siis tuplasti kotkaksi nimetty taruolento. 

Sellaisella on kotkan pää, siivet ja jalat, mutta vain etujalkoina, koska takajaloiltaan ja vartaloltaan se onkin jo leijona, ja hännältään, vaikka joidenkin tarinoiden mukaan hännän paikalla sillä onkin siinä jo käärme häntänä... tai siis pyrstönä, tai siis... Sitten sillä on aasin korvat.

Pesät tehdään kullasta, ja munien materiaaliksi valitaan jokin arvokas jalokivi. 

   
Muinaiset kielinerot pohtivat olennolle sopivaa nimeä, ja päättivät kutsua sitä sitten... tadaa... Kotkakotkaksi!?!

   
Valituksi tullut nimi alkoi kuitenkin vaivata ja ärsyttää, jopa heitä itseäänkin. Ja niin kävi, että pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen he päättivät kuin päättivätkin vaihtaa toisen kotka sanan sen synonyymiksi, Aarniksi.

Näin oli Aarnikotka nimetty, tuo erämaiden jylhän vekkuli ja kiva olento. Varsinkin siis, jos sitä vertaa esimerkiksi lohikäärmeeseen, jonka nimen kohdalla jälleen kerran voimme huomata, kuinka kielitietäjät onnistuivat taas hieman painiskelemaan sopivien sanojen löytämiseksi, perehdyttyään ensin saatavilla oleviin lajikuvauksiin. 

Ei siinä. "Ei nimi miestä pahenna!" sanotaan sananlaskussa, vaikka välillä tuntuukin, että tässä kyllä kielinerot ovat yrittäneet hieman turvata selustaansa, tai sitten hieman jopa suoranaisesti harhaan johtaa kielikuntansa jäsenistöä oman ammattillisen maineen ja edunvalvonnan nimissä. 

Siis Aarnikotka. Kyllä. Se.

Usko jo

Rintaan pistää, ehtii vielä,

ei saa lopettaa, 

vielä vielä,

ehtii,

                  vielä ehtii

lisää, vielä lisää, vielä,

vielä ehtii,

                     lisää,

vielä lisää,

usko jo.

Humbuugie-yhdysvälioptiikka

Te lakanat, te hulinat. 

Huli huli, 

te hulisette, 

te valheenkipeät, 

auttakaa.

Ja te autatte sanoen, musiikki pelastaa sielun. 

Sanojen kanssa ja ilmankin sanoja, 

ja ilmankin sanoja se

korjaa väärätkin sanat

korjaa jos korjaa

ja oikaisee kaiken.

Uskotaan jo heti valmiiksi, 

kun ei tajuta sanan pyörittävyyttä, 

sitä että sanat tarkoittavat jotakin, 

saattavat sanotuksi, 

ja siksi niin tarkoittamassa, 

sanoneena pitkästi vihainen tai kuuro, 

välinpitämättömästi sitten huomaamatta, 

sattuu, 

auta, 

anna jotakin, 

valikoitua läsnäoloa tai korvatulpat.

Te niin hyviä, 

tietämättänne uskoneina, 

sanoistakin huolimatta, 

musiikilla oikaistuina. 

Sattuuhan sitä, 

kypärän kanssa ja ilmankin kypärää, 

raavin päätäni, kun en osaa lyödä, 

paitsi kun on pakko, 

kun juuri koskaan ei ole, 

ei juuri milloinkaan. 

Hyvähän se, ei siinä. 

Hyvä kun ei pakkoa, 

nyrkillä vietyä pullaa suussa tai lautasella. 

Paskiaiset väittämässä kilpaa: Nopeat syövät hitaat. 

Ikään kuin nopeita ei muka syötäisi. 

Ilman muuta, sitä saa mitä tilaa, 

huudetaan vielä. 

Katsotaan niin, 

ja toistetaan sitten puhujan mukaan, 

sanotaan niin ja puhukaa mitä puhutte, 

kun ette tiedä, uskoako itseänne vai toista, 

voi toista ja minua, 

kun vielä sankareitakin kaikki, 

olemme juuri sen verran, 

emmekä tätä juuri pidemmälle

tai pitemmän aikaa.

Sekuntteja, 

tunnit 

laiskassa juoksussa, 

minuutteja, 

päivät ja numerot 

digitaalit pallomeressä, 

ilmainen risteilyohjus, 

lomamatka-pakettia raketin päälle, 

risteilysankari kuroamassa tanssilattiaa umpeen, 

ohjuskuoro virittämässä sekunttisuoran kohtisuoraa. 

Sankarin elämä kulkee kellotaulusta läpi, 

laukaisee uusimmatkin mielipiteet 

tutun kertosäkeen muodossa, 

nyt, 

ei enää, 

mutta vielä on aikaa. 

Omenapiirakkaa valuu tiedemiehen kasvoille, 

hyvää on, kahvia koneistoon,

ja pöytä täyteen palaveriä.

H-hetki

H-hetki on se hetki elämässä, jonka aikana ihmisellä ei ainoastaan ole mahdollisuus,
vaan suorastaan pakottava, sisäänrakennettu tarve, rakastua toiseen silmittömästi. 

Pitää olla valmis. H-hetki lähestyy. Se kuulemma lähestyi aina. 

   
Kun rakastuu silmittömästi, kannattaa kulkea hitaasti, tunnustella. 

Juuri niin sokeatkin tekevät. Sokeita on paljon. Silmittömästi rakastuneita on tätäkin enemmän, mutta eniten niitä, jotka tuskin enää katsoivat eteensä, ympärilleen, saati taakseen.  

   
Kyllä ihminen oppii. Se oppii katsomaan näkemättä, vilkuilemaan, jotta ei tulisi yllätetyksi. 

   
Mutta, kuinka ollakaan? Ei tämä auta. Tämä ei estä onnettomuutta.  

Vaan, luojakoneistolle kiitos, onni onnettomuudessa, ei tämä tähän lopu. Totta joka sana.

   
H-hetki lähestyy. 
   
Älä pelkää h-hetkeä. Ei se aina tapa. Monesti se ottaa hengen, mutta antaa aikaa, ei vaadi sitä välittömästi. 

Parasta olla vastustamatta sitä. 
   
Silloin se on vaarattomimmillaan. Silloin se saapuu, ja poistuu, kuin kevätflunssa tai hellejakson täsmä-auvottuvat päivät pohjoisen kesässä. Ei sellaiseen maa tukehdu. Ei sellaisesta maa muutu ilmaksi, ei vedeksikään, ei pala, ei välttämättä edes köyhdy, rikastuu vaan. 

   
Siis maa. Ihmisen kohdalla... asia onkin jo toinen.

Ihminen saattaa kyllä tukehtua, saattaa liuetakin veteen tai ilmaan, uskomatonta, mutta totta, saattaa kivettyä, syttyä tuleenkin... Meistä on moneen vertauskuvalliseen junaan, niin kuin aikoinaan vielä hetki sitten junista ja ihmisistä usein sanottiin, ennen kuin alettiin enemmänkin toistamaan tehokkaamman suoraviivaista mietelauselmaa tyyliin: "Ihan sama kuule, kunhan se toimii". 

   
Parasta tottua kaikkeen, ja olla sujut H-hetkenkin kanssa. 
   
Ei sille kuitenkaan mitään voinut.

H-hetkelle.

Ja, auta armias, jos uskotte jokaisen sanan.

III

Kunniaton nuoruus

= 

Kultaisen nuoruuden vastakohta. 

Useassakin kulttuurisessa sekasorrossa, ja muistakin syistä.

Ilmentyy yleisimmin aivan kultaisen nuoruuden rinnalla.

Tavallisen kaavan kautta, perintöosuuksien joukossa toistumassa aina neljänteen sukupolveen asti. Ja tässä neli-tahti-moottorin hurinaa, ulinaa, ulvomista, tasaista ja epätasaista käymistä, jonkunlaisen äänieristyksen turvin siedettävän meluisaa, huollon kautta korjailtua ja viriteltyä, aikansa käypänä voimallisestikin kulkevaa, käy meille ja teille, käy siellä täällä, käy aikansa ja kai sitten jollakin lailla alusta loppuun asti.

Intensiivinen sovitustyö on mahdollista ja suositeltavaa, alusta pitäen, ja totta kai, koko tapahtumasarjan ajan.

Kerran hengellisyyden edessä

Kerran nuori mies nimeltään Kerran, niin sisälle siirtyneenä, oli alkanut nähdä aikaa, kolmitahoisena, ja kiusallisen lyhyenä ajanjuoksuna. 

   Katsomossa, itse juoksuradalla, lenkkareissa ja kaikessa muussakin, oli läsnä olevana ja ilmi tullen asiakokonaisuus, minkä oli tarkoitus paljastua, Jumalan nimellä kutsutun, suurimman kokonaisuuden tahdoksi. 

   Kerran olisi halunnut ennen juoksua, pikakävelyä ja muitakin lajeja, toisinaan niiden aikanakin, tarkistaa, olisiko, Jumalan nimellä kutsutulla, suurimmalla kokonaisuudella toteutumisenaan, mitään sitä vastaan, että Kerran oli niin surkea töpeksijä, ja jos oli, niin olisiko mitenkään mahdollista tehdä asialle jotakin. 

   Kerran tiesi kyllä koko ajan, ja olikin, siksi, hieman hämmentynyt vastauksesta, ja siitä puheesta ja ilmeilystä, joka jollakin tapaa oli koko ajan siinä sitten, heti siinä, aina jotenkin, ja, muka jotakin muuta.

Linjan veto

- ”Aamut ovat niin vaikeita, niin vaikeita. Niin...” 

- ”Just joo. Entä sitten...” 

- ”Sen jälkeen alkaa päivä. Kirpeän kostea, varhaisen joulukuun päivä. 

Taivas on pilviä täynnä, täynnä niin ohuita pilviä, että niiden läpi karkaa lämpö maasta, ja merestäkin, isoina annoksina, nousee ilmaan ja katoaa.” 

- ”Okei?”

- ”Talitintti syöksyy kohti autoa, nostaa viime hetkellä rataansa, kaartaa silmänräpäyksessä eteen oikealle, kohti auton toista puolta, antaa lopulta painonsa avulla lentokorkeuden tipahtaa, niin, että lintu sitten kadota kiepsahtaa auton taakse. 

Mies on kävelyllä.

Naiset puhuvat ylinopeutta toisilleen. Sanovat niin, ja niin ovatkin jo niin sanoneet, niin niin, ennen toista, ennen toisen loppuun asti kerennyttä puheenvuoroa. Tekevät sillä tapaa puhetta. Tekevät tosissaan ja antaumuksella.”

- ”Just joo...”

- "Tyttö laittaa vaateliikkeessä näyteikkunaa. 

Tyttö, jolla on maltillinen ponihäntä, rauhalliset kasvot ja liikkeet, ottaa valko-harmaa-raitaisen villasukkaparin tyynyn vierestä. Oikoo sen takaisin paikalleen huolellisen täyteläisin liikkein. 

Ottaa toisen, ei kiirehdi. Korjaa kaatuneen tyynyn paikalleen, sievästi toisen tyynyn viereen, katselee hetken ja miettii: 

Kuinka hauskaa olisikaan asettaa asetelmaksi pajukoreja hiekkarannalla, hiekkalinnojen väliin. Kuinka hienolta se näyttäisikään leveällä rannalla loppukesästä, heti varhaisen aamupäivän varhaisuudessa, ennen kuin kukaan olisi kerennyt, juuri minnekkään asti mennä. 

Tyttö oikoo verhoa ja ajattelee uimarannan pukukoppia. 

Eräänä aamuna pukukopissa hän antoi pojan riisua häneltä uimapuvusta olkaimet. Varovaisin liikkein poika kuljetti käsiänsä tytön kylmästä kiinteää ihoa pitkin tytön rinnoille, arankiinteiden nännien päälle, lämpimiksi käsien ja kosketuksien kankaiksi, hyväileviksi kämmenpinnoiksi.” 

- ”...”

- ”Nainen kävelee aukion ohitse. Nainen kuljettaa lastenrattaita, ja kehoaan ihailtavan pystysuorassa asennossa. 

Keski-laadukkaat ja siistit vaatteet yllään, tämä nainen liikkuu kauniisti eteenpäin, vauhdikkaasti, kuin rytmitajuinen peura, kahdella jalalla. 

Naisella on ylpeät silmät, kasvonmuodot koruttomat, mutta sopusointuiset. 

Naisen lapsi sanoo hämmästyen rattaista, vaikutetuksi tulleen äänellä, melkein kuin nauraen: olipa se hauska ääni. 

Kuitenkaan ei edes lapsen oma äiti innostu ihastelemaan heidän ohittamansa kuljetusauton hydraulisia pihahduksia. 

Jonakin päivänä lapsi kaiketi liittyy toisten lasten seuraan. He alkavat leikkiä seuraa johtajaa, ja hyljeksivät yhtenä joukkona heitä varakkaamman talon lasta. 

Varakkaamman talon lyhytkasvuinen poika saa kaverin miehensä karkottaneen naisen hylkiöelein esiintyvästä tyttölapsesta. 

He kutsuvat toisiaan, matkien kenttä-sirkkelin ääntä. Onpa hauska ääni he sanovat toisilleen eräänä päivänä ja ystävystyvät viereisen tontin rakennustyömaan äänimaailman saattelemana.”

- ”Hmm...”

- ”Kolme tyttöä muodostaa kolmion ja seisoskelee päiväkodin pihamaalla. 

He pysyttelevät erillään muista lapsista. Heillä on paremmat vaatteet kuin toisilla lapsilla. He keinuvat ja elehtivät toisinaan, toisinaan vain huojuvat, puhuvat ja ilmehtivät keskittyneesti. 

Muut lapset juoksevat sekavasti sinne tänne ja edestakaisin. Osa isoimman lauman lapsista käy välillä ja vaihtelevin kokoonpanoin suur-ryhmän ulkopuolella, mutta tulevat aina pikapuolin takaisin, leikkivät tosissaan seuraa johtajaa, ollaanko kavereita, tai… tai…, äänessä kovana tasaisena virtana. 

Muutama hassu tekee sitten, aina väliin, jotakin ihmeellistä, kuvittelee jotenkin ihmeellisesti tokkurassa ja suu auki, muusta liikehdinnästä irrallaan. 

Ensin mainitut kolme tyttöä eivät näytä leikkivän näitä leikkejä. Mutta kyllä hekin näitä leikkivät, kurinalaisesti ja peitellysti. He leikkivät aina peitellysti, mutta kenties muita hartaammin. Tai kenties he kuitenkin leikkivät varmuuden vuoksi välinpitämättömästi, kun eivät voi enemmistön tavoin purkaa henkisiä iskujaan, ja hetkellisiä tappioitaan, pois juoksemalla päättömästi sinne, tänne, huutaen ja kiljuen kontrolloimatta sanojaan, hymyillen aranleveästi paistuvaan tyyliin huomatessaan tehneensä tai sanoneensa jotakin järjetöntä, nopeampaa kuin mitä edes itsekkään tajusivat, täynnä eläimen häpeän ja onnellisuuden sekaista tunnetta.”

- (Vaitioloa.)

- ”Eräänä päivänä monta vuotta sitten, hitaasti harmaantuva mies laittoi suunsa kiinni. 

Siinä mies menee, metsäisin värein, liikahtelee paikallaan, raitiovaunua odotellessa. 

Kasvot ovat kovettuneet, periksiantamattomuuden ja hitaan murtumisen muovaamat, ylpeät, ja kuitenkin omaa kunniaansa epäilevät kasvot. Silmät pelästyneet, mutta hyökkäävät.” 

- ”Ahaa. Vai niin. Hmm…”

- ”Katse kohta kuitenkin lauhtuu, mies jää katsomaan puita, taloja, taivasta, lapsia, naisia, tyttöjä, poikia, miehiä, pienellä uteliaisuudella, pienellä myötätunnolla ja rakkaudella. Raitiovaunu kaartaa esiin kulman takaa. Mies antaa kasvojensa levitä aavistuksen verran hyväntahtoiseen mutta peiteltyyn hymyyn. Kuski hidastaa kaarta vasten ja ajaa miehen ohitse. Kaikki läsnäolijat tajuavat kuinka eräänlaisen katveisemman alueen olemisen kokonaismuodon luonto muuttuu hetkelliseksi sähkön, raudan, kolinan ja massiivisen liikkeen nostattamaksi vilkastumisen tunteeksi, varsin maltillisen elämöinnin lähestyessä malttamatonta elämänmenon-tuntoa, kaikesta sellaisesta kohoavaksi, sellaiseksi epäilevän huvittuneeksi ja itseironisen viehättyneeksi mielikuvastoksi.”

- ”Hmm.”

- ”Juuri kukaan ei kuule, kun 800 metrin päässä kallioisella mäellä, palokärki huutaa kuin pehmennetty vappupillin ja ovisummerin äänet yhdistävä, jonkin sortin alimittainen torvisoitin. Palokärjellä on hassu ääni. Hassu ääni, niin kuin hirvieläinten lastenjuhliin tarkoitetulla pillillä. 

Hirviparkki ja palokärkisiilot, kalliot ja kivettömät hiekkarannat, raitiovaunut ja lastenvaunut, miehet, naiset ja kaikki muu. 

Aukion vajaa ja riidanhaluton joukko ihmisiä siirtyy entistä tiiviimmäksi, nyt raiteilla liikkuvaksi ihmisjoukoksi, ja näin alkavat kulkea kohti kaupungin ydintä. 

Glitteriä, uutuuden-uutta, rahaa, varallisuutta, laadukkaita vaatteita, omissa oloissaan olevia nuoriso-joukkioita, autoja, tuotteita, läpiajoa, väistämistä, kovettumista, ohittamista, blah, blah ja niin. 

Mutta, katsokaa, kuinka paljon vain mahdollisimman kiinni-olevana liikkumista, mahdollisimman avoimeksi jätetyssä. 

Ai-ai. On siellä. 

On siellä, totta kai siellä on paljon juuri näin olemalla ja toki muillakin tavoin. 

Ytimessä on tiivistä. Usein niin, että siellä omat ajatukset eivät kuullosta juuri miltään. 

Ydin on täynnä päälle puhuttua. 

Täynnä sitä, on, on, ja on muutakin, sitä ja sellaista ja kaikenlaista, ei mitä tahansa, niin kuin, niin usein väitetään, mutta jotakin on ja aika paljon sitten kai onkin.” 

- ”...”

- (…vaitioloa)