Painopiste

Kaupungissa on naisia, on miehiä ja puluja. 
   On toreja ja seiniä, ja on myös lapsia.
   Eräs naisväkeä edustava olento kiitää ylös maltillisen leveää kulkuväylää, ainakin sen reunaa, sivukaduksi kutsuttuna.
   Nainen on ostanut itselleen upo-uudet kengät. Hän on matkalla kotiin ne kainalossaan, ja kuvittelee, kuinka hän jo liitelee niillä lukemattomissa erikoistilaisuuksissa.
   Lähes suunniltaan ilosta ja kiihtymyksestä, joka suuntaan valmiina, lähes kissamaisen ovelasti, nainen etenee hyvää vauhtia, ja ihmeellisellä tavalla astuen.
   Torin laidalla on mies. Ajatuksiinsa syventyneenä, tyylitajuttomasti pukeutunut nuori mies yrittää saada kiinni siitä ajattomuudesta, mikä seinästä heijastuu, mutta ei vain seinästä, ei vain sen pinnasta, vaan myös itse seinään ja pintaan jostakin muualta tulevana.
   Nainen hymyilee suu auki. Ulos-purkautuu onnea. Jos se ilmakosketuksen aikana muuttuisi lämpöenergiaksi, polttaisi nainen hymyllään ison kasan reikiä ympäröivään kaupunkimaisemaan.
   Mies havahtuu hiukan, näkee epämääräisesti näkökenttänsä syrjäsivulla; nainen. Joku naisen hahmo, se lähestyy häntä. Mutta mies ei halua siirtää katsettaan seinästä. Siinä sen pintatekstuurissa on jotakin, tai sitten sitä kautta siinä on jotakin keskeneräisesti havaittavissa olevaa. Mies ei halua luopua tästä keskeneräisenä mielen täyttävästä ajatuksesta. 
    Jonkinlaista epätavallista virtaa. 
   Missä? Kaikkialla melkein.
   Jotakin tuossa hahmossa kuitenkin on, mies ehtii hämärästi tajuta, ennen kuin nainen jo tönäisee häntä kylkeen silmät onnesta säteillen, jopa jokseenkin oudon väkivaltaisella tavalla.
   Mies tuntee naisen. Nainen tuntee miehen. Heidän katseensa kohtaa, eivätkä he puhu toisilleen.
   Mies vain siirtelee jalkojaan hieman, yllätettynä kyllä, mutta tasapainoaan menettämättä. Samalla hänen kulmakarvansa kohoavat, antaen lisäpotkua katseelle, joka täyttyy hyväksynnästä, anteeksiannosta ja iloisesta kaipauksesta. 
   Mies tunnustaa naisen ilon, energian ja sen mikä heitä äsken juuri yhdisti, sen mikä on heitä kaikkina aikoina juuri ja juuri kohteliaan välimatkan etäisyydeltä yhdistänyt, ja ehkä vielä jatkaa eri tavoin yhdistämällä, välittömästi, tunne ja tunnustus on selvä, kauniin muotoinen, välimatkasumentuvainen ja paikallaan.
   Mies jo kuitenkin jatkaa ajatuksiensa kanavoimista seinään, ja siitä takaisin, seinän kimmoke- ja filmi-pinnasta, äskeisestä tapahtumasta ja muista kuvioista muuttuneina.
   Myös nainen jatkaa etenemistään juurikaan hidastamatta. Hänen silmänsä ovat nyt entistä intoutuneemmat muotoilemaan kaikesta näkyvillä olevasta ja kohtaamastaan virrasta, itsestäänkin, jotakin katkeamatonta ja kauniinmuotoista energiaa ja sointuvuutta.
   Olisipa kaikki aina tällaista, sanoo irtokarkkeja suuhun ahtaava poika puoliääneen, sokerihumalan ensiaskelmilla läheisen kioskin edessä.
   Olisipa kaikki aina tällaista.
   Lause kimpoaa seinien ja katukiveyksen pinnasta, pitkin toria, ja saavuttaa lopulta miehen herkistyneessä tilassa olevat vastaanottimet.
   Mies olikin jo ehtinyt aavistaa, että jotakin tällaista oli tekeillä. Kaikesta vauhdin hurmaavasta nopeudestakin huolimatta oli miehen onnistunut välittää aavistuksensa hyvissä ajoin myös naiselle ja tämän käytettäväksi.
   Nainen puolestaan koki aavistaneensa tämän kaiken jo hyvänkin aikaa sitten, jopa kauan ennen syntymäänsä, mutta tänään, varsinkin tänään hän näytti muistavan asian harvinaisenkin selvästi.
   Jos nyt tarinassa olisi vielä pulu, niinkuin siinä epäilemättä onkin. Se ottaisi, tarkoitan siis, kuinka se ottaa, paikan yhtenä yksilöllisesti vaikuttavana tekijänä tässä eräänlaisessa kaupungin onnellisuus-asteen hetkellisen nousukäyrän havaintoesityksessä. 
   Ja niin lentää pulu, ja liitää kohti miehen tarkkailemaa seinää, kääntyy viime hetkellä ylös taivasta kohden ja laulaa kuin uskoon tullut satakieli, jotakin sekavaa ja iloista virttä katukivillä päällystetyistä aukioista, miehistä ja naisista, kenkien paljon puhuvista äänistä, sokerihumalan vekkulimaisesta kierteestä ja tietysti seinistä, ja niiden vaikuttavista ilmaantumisista sinne, missä niiden paikallaan olo, se oli joo, ihan kivasti perusteltua, ainakin perustusten päälle laitettua, kaupungin rakennuskantaa ja sen sellaista, hetkeä kauemmin kestävää kuvioitumista, siinä mitä voi kutsua pystysuoraksi kohoamiseksi, tai sen havaintoesityksenä mitä koskettavinta lajia olevan esillä olevuuden paikallaan marssiksi.
   Vai paikalla olevuuden mitä koskettavin esiin marssiutumisesta irtautuva valssiutuminen?
   Hmm. Kumpaakin. Kaiketi tässä oli nyt kumpaakin, ja näiden lisäksi vielä muuta, tanssinkaltaista ja myös sitä muistuttamatonta siinä olemista.
   Mies antoi asian toistaiseksi olla. Pulu lensi miehen pään ylitse. Poika ahtoi karkkia suuhunsa, ja nainen oli mitä erikoislaatuisimmissa olosuhteissa taas kerran askeleen verran lähempänä sitä juhlaa tai tilaisuutta, jonka määrä laskeutui alas milloin mistäkin kokonaisuudesta, ja tällä kertaa tuloillaan ollen, suunnilleen sinne jonnekin ihan lähelle.